Riutta on parin aiemman albuminsa avulla noussut kotimaisen progressiivisen rockin mielenkiintoisimpiin tekijöihin. Kolmannen levynsä myötä se yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja niinpä aiemmin vielä jossakin määrin ilmaisua sävyttänyt kulmikkuus on tiessään. Yhtye on aiemminkin ollut myös mietteliäs, ja nyt unimaailma piirtyy vahvasti neopsykedeelisen uturockin kautta ilmaisun keskiöön.
Ensin pitkäpiimäiseltä tuntuva Enne on vaivihkaa suurieleinen. Sointi on ilmavaa ja luonnollisella tavalla retroa, mutta ajoittaiset särövallit ovat kyllä varsin muhkeita. Tämä sopii bändille hyvin, sillä tyylikkäästi tuotetun levyn soitannollisia nyansseja kuuntelee kernaasti. Riutta pelaa tavanomaista herkemmällä dynamiikan vaihtelulla, ja kappaleet viipyilevät teemoissa hillitysti aaltoillen. Pahimmillaan – tai parhaimmillaan – tämä ilmenee Mustassa auringossa, joka pyörii häntänsä perässä ensimmäiset neljä minuuttia ja pureskelee sitä viimeisen minuuttinsa ajan.
Pitkälinjaiset ja kerrokselliset kappaleet paljastuvat mielenkiintoisiksi aluksi ärsyttävistä piirteistään huolimatta. Sanallisen ilmaisun samuliputromaista toteavuutta tommiliimattamaiseen dadaan yhdistävä ote jää etäännyttävimmäksi elementiksi.
Haluamme haastaa kuulijoita ja herättää tunteita. Välillä se vaatii tökkimistä ja ärsykkeitä.
Hämmästyin, että ensi kuulemalla levynne oli yllättävän ärsyttävä. Osaatteko tunnistaa musiikkinne ärsyttäviä piirteitä, kitaristi-laulaja Henri Turunen?
– Vaikka levytysurakasta on jo aikaa, yhä allekirjoitamme albumilla tehdyt valinnat ja kappaleita on itse asiassa varsin miellyttävää soittaa treeniksellä, mutta tunnistamme tuon mahdollisuuden ärsyttävyyteen. Olemmehan sen sinne ihan tietoisesti jättäneet; niin sovituksellisissa kuin soundivalinnoissa haluttiin tällä kertaa mennä rajoille ja välillä myös niiden yli. Haluamme haastaa kuulijoita ja herättää tunteita. Välillä se vaatii tökkimistä ja ärsykkeitä. Silti olemme aika varmoja, että jos kokonaisuuden antaa pyörähtää pariin otteeseen, ärsyttävyyden huntu hälvenee.
Absoluuttisen Nollapisteen lisäksi yhteydessänne on tavattu mainita muitakin kotimaisia bändejä. Nyt kuuluu selkeästi myös vuosituhannen taitteen uneliasta psykedeliaa osastolta Mercury Rev ja Spiritualized sekä ikivanhaa ensilevyjen aikaista progemammuttien tuotantoa. Ovatko nämä ”oikein” kuultuja vaikutteita?
– Ei voi kieltääkään. Vuosituhannen vaihteen kokeellisen ja psykedeelisen osaston vaikutteita ei pääse pakoon, sillä ajanjakso on ollut sitä syvintä oman musiikkimaun kehittymisen aikaa. Myöskin kunnioitus ensimmäisten progedinosaurusten tuotannolle on vahvaa. Toisaalta ei ahdista jatkaa kotimaisten progressiivisten kitararokkibändien tiellä. Varsin vähän tulee mitään yksittäisiä bändivaikutteita mietittyä musiikkia tehdessä, mutta se historia suodattuu väkisin esiin kahden kitaran, basson ja rumpujen kautta.
Matskunne on muuttunut ensilevystä Sinun täytyy elää vielä kerran (2016) melko paljon. Mitkä asiat ovat pysyneet punaisena lankana Riutan soinnissa ja mitä on karsittu ja korvattu uudella? Miten itse koette muutoksen tapahtuneen?
– Alusta asti on ollut pyrkimys niin musiikillisesti kuin lyyrisesti tietynlaiseen ajattomuuteen ja kollektiiviseen ideoiden myllyttämiseen. Ne ovat säilyneet kivijalkana. Jyrkimmät tyylikäännökset ja soitannolliset kikkailut ovat vähentyneet toivottavasti sillä seurauksella, että pystymme luomaan yhä eheämpiä tunnelmia. Eheys lienee myös se tulevaisuuden tavoiteltava asia.
Teksti: Kimmo K. Koskinen
