Lontoolaisen Lily Allenin toisen levyn kuunteleminen on kuin melkein nokkelaa blogia lukisi. Se tekee mieli jättää kesken ensimmäisen heikomman kappaleen jälkeen.
MySpace-prinsessa kirjoittaa tähteydestä, huumeista, poikaystävistä ja politiikasta. Mistään hänellä ei ole mitään uutta sanottavaa. Levyn suurin oivallus taitaa olla, että joskus on kaikkein kivointa pysyä kotona, syödä kiinalaista ja katsella telkkaria. No, eivätpä Lily Allenin debyytinkään (Alright, Still, 2006) sukkeluudet ole liiemmin päässä pyörineet.
Ensialbumillaan Lily Allen tukeutui länsi-intialaisiin rytmeihin, ja onnistui ilahduttamaan hetken verran. Toisella kierroksella äänimaailma on laitettu uusiksi. Muun muassa Kylien ja All Saintsin kappaleita tuottanut Greg Kurstin on hionut It’s Not Me, It’s You -levylle harvinaisen hajuttoman ja mauttoman elektronisen soundin, joka sopii pikkunätteihin popbiiseihin kuin nenä päähän.
Aivan kuin debyytillä, myös tämän levyn parhaat biisit ovat sen kaksi ensimmäistä singleä. Vaikuttaakin siltä, että kivan kevyesti laulava Lily Allen on ottanut todesta 2000-luvun musiikkibisnekselle irvailevan heiton: menestysalbumille tarvitaan vain pari hittiä, sillä muista kappaleista iso osa yleisöstä ei ole lainkaan kiinnostunut.
