Kuinka vulgaaria! Toisin kuin ensi vilkaisulla voisi päätellä, Lodgerin uudessa logossa käsi ei pitele mikrofonia, vaan penistä. Hieman nukkavierussa ja leikkisästi häröilevässä tyylissään Lodger niiaa sekä nuhjuisen amerikkalaisen indieperinteen, että ekstrovertimmän britti-ilmaston suuntaan. Sebadohin mutruinen pohdiskelu siis kohtaa Franz Ferdinandin kukkopoikailun. Ja kyllähän sieltä se Beck edelleen kurkistaa, vaikkakin luuseritunnelma on hivuttautunut selkeästi lähemmäs herra Hansenin eksentristä puolta.
Lakonisen laulun, nokittelevien kitarariffien ja vekkulien kosketinsoundien vauhdittamana aika kuluu Lodgerin seurassa joutuisasti, vaikka harmittavan vähän levystä jää mieleen useankaan kuuntelun jälkeen. Sen täytyy johtua sävellysten ponnettomuudesta, sillä soitto- ja sovituspuolella pojilla riittää mielenkiintoista sanottavaa.
Eniten Lodgerissa vaivaa hahmottomuus. Vaikka näillä veijareilla on selvä pyrkimys MTV:n kautta kansainväliseen suosioon, olisi heidän kotikutoinen ja rehellinen musisointinsa enemmän kotonaan kotimaan pienten indiepiirien vaatimattomassa, mutta turvallisessa lämmössä.
