Meille kolmekymppisille The Pansies ja harvat suomalaiset brittipop-kollegansa olivat ensimmäisiä kansainvälisen kuuloisia ja näköisiä maanmiehiä. Harva kuitenkaan koki viime vuonna ilmestyneen The Pansies -kokoelman ostamisen tarpeelliseksi, vaikka kirjastosta kopioidut kasetit ovat jo ajat sitten lahonneet. Olemme kasvaneet, ja niin ovat entiset Panssaritkin, joita löytyy esimerkiksi Montevideon ja Boys Of Scandinavian riveistä. Nyt The Pansiesia söpöllä äänellään ja olemuksellaan vetänyt Mia Keurulainen julkaisee ensimmäisen soololevynsä.
Yhä hunajaisen, joskin vuosien mittaan hieman etäisyyttä keränneen äänensä ohella Mian pääinstrumentti on piano, joka määrittää Paradoxesin yleisilmeen. Jokainen sävelmä rakentuu pianon rauhallisesti rakentamille soinnuille, joiden päälle intensiteettiä kasvatetaan monipuolisilla instrumentaatioilla.
Kunnianhimoinen levy onnistuu parhaimmillaan, eli varsin usein, hienosti. Fish Bowlin keinuttava rytmiikka, nimiraidan kantrisävyt, Start/Stopin portisheadmainen kuulas fiilistely ja Postin yökerhojatsi kutovat vahvan tunnelman. Valitettavasti levyllä on myös epäonnistuneen tuotannon vesittämiä hetkiä. Mahtipontisten jousi- ja huilusovitusten kasvattama Not An Exception romahtaa aneemisten rumpusoundien takia, hauraan Music & Silencen tunnelmaan ei kuivakka sähkökitara sovi lainkaan ja A Friend’s Themessä Tuomo Kuusen gootisti örisemä taustalaulu kuulostaa koomiselta.