Millaista jälkeä Kerry King saa aikaiseksi omillaan? Arviossa Slayer-kitaristin odotettu From Hell I Rise

Kitaristi Kerry King oli ilmeisen nyreissään, kun 80-luvulta saakka edustamansa thrash-legenda Slayer lopetti toimintansa vuonna 2019. Ensimmäiselle soololevylleen Kerry King siis otti ja teki kappaleita, jotka ovat tyyliltään, muotokieleltään ja soundiltaan aivan silkkaa Slayeria. Pitkään bändissä soittaneen rumpalin Paul Bostaphin soittotatsi alleviivaa yhteyttä, mutta myös kollegabändistä Death Angelista lainatun solistin Mark Osegudan railakas karjunta on selkeä yhtäläisyys.
Mukavaa on, että From Hell I Rise on niin selkeästi juuri sellaista konstailematonta thrash-paukutusta kuin odottaakin. Ennakkobiisi Idle Hands tosin aiheutti epäilyksen tunteita puisevalla mielikuvituksettomuudellaan. Ei albumista innovatiivista tee kirveelläkään, mutta suurimmaksi osaksi mäiske ja riffittely on oikein toimivaa Slayer-fanin peruskauraa – ihan autenttista uustuotantoa, joka tyydyttää Sleikan-himon ja tuo aika mukavallakin tavalla mieleen eri aikakaudet sen historiassa.
Vaikka From Hell I Rise onkin takuuvarmaa paasausta jo käännetyille, sen tenhoa ei oikein voi kiistää. Kingin vahvuudeksi on ehdottomasti laskettava jämäkkä perusasioissa pysyminen ja niiden sopiva – ei liikaa mutta ei liian vähän – hiominen. Riffit ja yleistyöskentely on ehtaa kamaa, mutta kokonaissoinnissa on myös rahtunen erilaista Slayeriin verraten. Osegudan hiukan erilainen lähestymistapa, Bostaphin pikkuisen rennompi ja samalla rullaavampi jytinä ja maestron aika selkeästikin melodisemmat soolot erottavat From Hell I Risen selvästi – mutta ei ihan kauhean paljoa – viimeiseksi jääneestä ja lähimpänä mittatikkuna toimivasta Slayer-levystä Repentlessistä (2015).
Vaikka tässä myönnän albumille vain kolme pointsia, pistemäärää ei oikein korreloi diggailun tasoa. Koko levy ei ole timanttista, mutta Slayerin jo vuosikymmenet sitten pehmittämään mielihyväpisteeseen osuu kuitenkin useampikin raita yllättävänkin lujasti. Punkimpi crossover-paalutus Two Fists ja vuoden 1987 tienoolle viittaavine riffeineen herkuttelevat Toxic ja Tension ovat herkullisinta antia. Yleistaso on varsin hyvä: suurimman osuuden levystä muodostaa oivasti humppaava perus-thrash, jota Slayerin loppuaikojen tuotantokin tuppasi olemaan. Meno on aivan oivallista rappaamista, jossa ei suotta puristeta mailaa mutta ote on jämäkkä.