Moby tunnustaa uuden teoksensa saatesanoissa valokuvanneensa yhtä pitkään kuin tehneensä musiikkia. Sivulauseissa vuosia pyörineen paljastuksen voi tulkita vakuutukseksi 45-vuotiaan taiteilijan tahdosta tehtailla itsestään oikea enfant terrible: monen median mies, joka ulostaa korvaamatonta, vegaanidieetin terästämää mannaansa kaikkiin 1990-luvulle juuttuneisiin korviin ja silmiin.
Destroyed esittelee arkipäiväisen pinnallista valokuvaa maailmankiertueilta, ja kokoelman seitinohut punainen lanka näyttäytyy yksinäisyyden ja yhteisyyden jatkuvana leikkinä metrotunneleineen ja konserttilavoineen. Ääniraita peilaa fotografiaa ohuella ambienssilla, tönköiksi juntatuilla rumpuraidoilla ja läpisoitetuilla laulusampleilla, joiden laskelmallisuus ei herätä tunteita tympääntyneisyyden tuolla puolen.
Kuivine breikkeineen, muropakettijousineen ja kilkattavine pianoineen Destroyed seuraa tunnontarkasti mutta virtaviivaistaen Wait For Men (2009) epäselviä luonnoksia, jotka palautuvat katkoksetta aina Playhin (1999) asti. Tahaton viesti onkin se, että kaiken kuvitellun poetiikan alla julkiset tilat ovat hyvin lähellä Mobyn viime vuosien musiikkia: onttoja, toiminnallisia ja toisteisia kulisseja elämän arkipäiväisimmille toiminnoille.