Last Night -albumista tulee mieleen Manhattanilla asuvien nelikymppisten miljonäärien musiikkikerho, jonka jäsenet kokoontuvat yhtenä iltana viikossa tekemään omaa levyä. Mitäpä muutakaan niillä kuultaisiin kuin välähdyksiä vuosien takaa?
Blues-sämplejen ja hotellien taustamusiikin jälkeen Moby on palannut nuoruutensa dance-musiikin pariin. Laittakaapa silmänne hetkeksi kiinni ja kuvitelkaa itse: ravepianon raivostuttavaa kalkatusta, ”sielukasta” naislaulua, äänikuvan laidasta toiseen pyyhkiviä syntesoijamattoja, ecstasy-tabletteja, lasermiekkoja, neonvärejä ja pyöräilyshortseja. Last Night -levy tarjoaa siirtymän aikaan ja paikkaan, minne en ole koskaan kaivannut takaisin. Tuskin liioittelen väittäessäni, että lähemmäksi helvettiä pääsee vain Teräsbetonin keikalla.
Mobyn oman määritelmän mukaan Last Night -albumi on kuin tuntiin tiivistetty dj-ilta. Minä sanoisin sitä otteen todellisuudesta menettäneen supertähden epäonnistuneeksi nostalgiatripiksi. Vuonna 1989 ihmisillä oli sentään hauskaa. Tämä levy on vain masentava.
Ajamalla viikonloppuna metrolla Brooklyniin tai soittamalla James Murphylle selviää helposti, mikä meni tällä kerralla vikaan.