Muusan ensialbumista on jo niin kauan, että bändi pitää Mastodonttia toisena debyyttinään. Pitkäksi venähtäneen synnytysprosessin tuloksena on saatu aikaan kokoelma perussuomalaista indierockia.
Mastodontin ongelmana on, että sen biisit eivät kovasta yrityksestä huolimatta kykene erottumaan ehdottomasti juuri Muusan tekemiksi. Kappaleissa ja etenkään niiden soitannollisessa toteutuksessa ei yksinkertaisesti ole riittävää persoonallisuutta.
Terhi Sikiön koskettimet ovat keskeinen osa Muusan soundia, mutta ilman Saara Soikkelin välillä turhankin vimmaista laulua bändi vaikuttaisi vieläkin harmaammalta. Sävellyksissään Muusa on 80-lukulaisen angstin ohessa mieltynyt grungeiseen peruskaavaan eli Apulannan jo ajat sitten kliseeksi takomaan herkkyyden ja täyttä höyryä paahtamisen vuorotteluun.
Muusa ei ole vielä Mastodontinkaan perusteella kyennyt inspiroimaan itseään todelliseen omintakeisuuteen. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jääkin ihmetys siitä, kuinka muutamat laulumelodiat tuovat mieleen niin Scandinavian Music Groupin kuin Maija Vilkkumaan ja Jonna Tervomaankin tuotannon.