MY BLOODY VALENTINE: MBV

MY BLOODY VALENTINE
MBV
Pickpocket

Odotus ja pettymys kulkevat käsi kädessä. Kaikki lahjoja saaneet tietävät, että lahja on parhaimmillaan – täynnä mahdollisuuksia ja mystiikkaa – silloin, kun se on vielä avaamaton lupaus kauniissa käärepaperissa. Kun odotus päättyy, käsiin jää tavara. Jännityksestä väreilevän uumoilun tilalle tulee kolkko materia, jonka lumous on tuomittu haihtumaan, hitaammin tai nopeammin.

Tavallaan on niin, että MBV ei voi olla muuta kuin pettymys. Se ei ole pelkästään yhtyeen syytä. My Bloody Valentinen edellinen levy, vuonna 1991 ilmestynyt Loveless on nimittäin paljon enemmän kuin nippu lauluja. Se on popkulttuurinen toteemi, jonka ympärillä hämmentyneet nuorukaiset ovat tehneet minuuttaan ja löytäneet omat heimonsa. Ehta klassikko siis. Eikä klassikkoa seuraava levy voi tietenkään olla mitään niin suurta kuin klassikkoa seuraavan levyn odotus.  

Tätä pohjustusta vasten My Bloody Valentine onnistuu vastamaan odotuksiin tyylillä. Kevin Shieldsin kipparoima yhtye ei yritä pakkoloihtia esiin vuosikymmenten takaista magiaa, vaan julkaisee levyn, joka on – välinpitämätöntä, olankohautusta muistuttavaa nimeään myöten – rento ja väkevä.

Levyn alku kuulostaa tutulta. Meludyynien ja äänikuvaa pirstovien efektien alla loistaa joukko välittömän kauniita popmelodioita. Soundi on leimallisen tukkoista ja paksua, ehkä jopa entistä rokonarpisempaa. Viimeistään kolmannen kappaleen, fantastisen Who Sees Youn kohdalla murskatusta kitarasoundista on jälleen tullut päihdettä, jota tekee mieli nauttia suurissa annoksissa. Ääripäillä operoinnissa My Bloody Valentine on edelleen mestari.  

Kiinnostavasti loppulevystä esitellään kiihkeämpi My Bloody Valentine. Rummut hamuavat aktiivisempaa roolia, luupit pyörivät entistä äkäisemmin, eikä kuulijaa enää lasketa suloiseen narkoosiin yhtä auliisti kuin tovi sitten. Villin drum´n´bass-kompin yllä hortoileva Wonder 2 on hieno ja rohkea lopetus – ja kenties jälleen lupaus jostain.