Ensivaikutelma uuden Neurosis-levyn tunnekirjosta on aina suorasukainen. Mitään kirjoa ei ole, on vain pelkkä masennus. Honor Found In Decay on lähes lamaannuttava. Levy paljastaa kasvojaan hitaasti ja lopulta, hurjan toiston ja rymistelyn kautta, sävyjä alkaa erottua.
Neurosisin raatelu on hitaampaa ja painostavampaa kuin keskivertoa parempi doom sekä tummempaa ja ahdistavampaa kuin iso osa blackistä. Honor Found In Decayllä, kymmenennellä järkäleellä, tuo kaikki korostuu. Kuulijaystävällisyys on hepreaa ja tarttuvuus kirosana. Neurosis tekee vaikeaa, mutta ruhtinaallisesti palkitsevaa musiikkia.
Pienistä, nyhjäävistä tapailuista paisuu vyöryviä valleja ja hirviömäistä lanausta, sillä Neurosis on biisien kasvattamisen mestari. Hiljaisuus vaihtuu kymmenminuuttisten kehittelyjen aikana kakofoniaan. Neurosisin nerokkuus tulee esiin musiikin ajattomuudessa. Honor Found In Decayn tapainen albumi puhuttelee yhtä hyvin 1990-luvulla, juuri nyt ja vuosikymmenen päästä. Ajalla ja paikalla ei ole mitään merkitystä.
Neuroottista, painostavaa matelua, joka osoittaa, etteivät harmaan eri sävyt todellakaan ole yhdentekeviä.
