NIKO AHVONEN & CORTINA JETS: Tuhannen tanssin tasavalta

Kun artisti ilmoittaa, että on innostunut vanhasta soulista, funkista ja muusta mustasta musiikista, iskee perseeseen pelko, että taas retroillaan kymmenellä. Niko Ahvonen on löytänyt juurensa juuri näistä mustan musiikin lajeista, mutta ei ole unohtunut väärille vuosikymmenille. Itse asiassa hän tulee esiin Tuhannen tanssin tasavallalla hämmästyttävän modernina. Perinteitä kunnioitetaan, mutta uusiakaan ajatuksia ei hylätä pelkästään itsetarkoituksellisen puritaanisuuden vuoksi. Sitä paitsi rytmikoneet ja synterisaattorit tuovat tuoreutta ja varsinkin monipuolisuutta kokonaisuuteen.
Tuntuu kuin Ahvonen kyseenalaistaisi kuuntelijoiden odotukset, kun hän lähtee uhkarohkeasti leikittelemään erilaisilla tyyleillä. Hurjin uusi aluevaltaus on Penelopé, joka slaavilaiskitaran aloittamana kasvaa jyhkeän sinfoniseksi rockpopiskelmäksi ja alkaa muistuttaa 60-luvun tv-sarjan mahtipontisesti orkestroitua tunnussävelmää. Nimikappale Tuhannen tanssin tasavalta puolestaan takoo kipakkaa funkia syntetisaattorin pörinän ja säksättävän rytmin piiskaamana. Totuus ei pala kiertyy 80-luvun syntikkariffistä souliksi. Rämeiseen bluesiin nojaavan Varkaan laulun aloittaa intialaiselokuvista tuttu moukuva rumpu, jonka räkäinen sähkökitara palauttaa takaisin suon pinnalle.
Suomalainen R'n'B erottuu selkeästi edukseen Amerikan sliipatusta siirappi-iskelmästä, sillä Ahvosen hitaissa kappaleissa Viereisessä pöydässä ja Nainen & Mies on kuitenkin jotain karun miehekästä. Yllättävintä kuitenkin on, että Eeva Koivusalon tuotannossa Ahvosen musiikkiin on syöpynyt voimakas 70-luvun diskofiilis. K-18 potkii hidastetun diskokompin avulla. Sen ei tarvii olla niin taas palauttaa mieleen diskokuningatar Donnan Summerin huippukauden Hot Stuff -hölkän ajoilta. Ilahduttavaa on myös, että tyyliniekka Ahvonen osaa kirjoittaa sekä toimivia tarinoita että luontevia kertakäyttöhokemia.
Niko Ahvosen uusi albumi tanssittaa, mutta ei ähise, ja hyvä niin.