NO FUN AT ALL: State Of Flow

Ruotsalainen No Fun At All sai uralleen lentävän lähdön, kun sen seitsemän vuotta sitten ilmestynyt mini-cd Vision nostatti kansansuosion ja myi ennen pahinta punk-buumia käsittämättömät määrät. Tällä hetkellä kiekkoa on kaupattu yli 25000 kappaletta. Menekkiä ei voi pitää epäreiluna, sillä bändi oli Euroopassa ensimmäisiä, jotka hardcoremaisella atakilla paukuttivat Bad Religionin alkutuotannon kaltaisia yltiömelodisia punk-viisuja maustamalla yksinkertaiset ja pirun tehokkaat biisit vielä kunnon whoaa-taustalauluilla. Eikä aika ole kullannut muistoja, sillä hyllystä kaivamani Vision kuulostaa vielä tänäkin päivänä asialliselta rypistykseltä.
Kuten alalla on valitettavan usein tapana, taisi debyyttilevy jäädä No Fun At Allinkin parhaaksi levyksi. Kolmella soundeiltaan huomattavasti siistimmällä kokopitkällä yhtye korosti melodioita entisestään kuulostaen mukavalta Bad Religion -kloonilta, mutta yhtä ja samaa biisiähän levyillä tahkottiin vuodesta toiseen. Yllättäen State Of Flow katkaisee tämän vaiheen triosta viisimiehiseksi kasvaneen bändin historiassa. Tempoa on laskettu useammankin asteen verran ja musiikki on luokiteltavissa oikeastaan jo kitarapopiksi. Menneisyys kuuluu yhä tanakassa soitto-otteessa ja edustaahan My Extraordinary Mind sentään sitä formaattia, jolla NFAA on maineensa luonut, joten tuskin yhtye joutuu faniensa massakatoa todistamaan.
Nykypäivän punkissa ei lahjakkaita biisinkirjoittajia ole ruuhkaksi asti ja usein bändit pärjäävät pelkällä asenteella ja vimmatulla yrittämisellä. Kun suojaksi vedetty kova mättö päätetään riuhtaista pois, ei alta enää löydykään enää mitään mikä pitäisi musiikkia pystyssä. Siksi State Of Flownkin lopputuloksessa olisi toivomisen varaa. Biisit toki erottuvat nyt toisistaan paremmin, mutta tylsyys Mikael Danielssonin sävelkynää vaivaa. Näppäriä melodioita on onneksi ripoteltu useampaankin väliin ja Ingemar Janssonin Greg Graffin-maneerit saavat yhtyeen perusilmeeseen nimensä mukaista melankoliaa.