Hävettää. North Mississippi All Stars on räiminyt mutanttibluesiaan Memphisissä jo täyden vuosikymmenen, mutta vasta trion kuudes albumi osuu tämän kynäilijän soittimeen. Häpeää ja syyllisyyttä voimallisempi on vaikeasti määriteltävä mielihyvän tunne, jonka voi aiheuttaa vain harvinaisen perustavanlaatuisen ja samalla omintakeisen musiikin löytäminen. Ehkä ei kannata ryhtyä huutelemaan rock’n’rollin tulevaisuudesta. Riittänee, kun todetaan, että tämä on sen nykyisyyttä parhaimmillaan.
Ihan yksioikoisesti ei onnistu myöskään trion musiikin määrittely. Rosoisuutensa puolesta se kuuluu samaan sarjaan R.L. Burnsiden ja Johnny Burnetten räyhäkkäimpien saavutusten kanssa. Kovin kaukana ei olla myöskään Kings Of Leonin kulmilta, mutta NMAS:n perspektiivi syvimmän Etelän musiikkiin on avarampi. Delta-blues ja hiphop paiskaavat kättä yhdessä biisissä, funk ja country pistävät vapaapainiksi seuraavassa. Ainekset ovat paljolti samat kuin Tony Joe Whiten rämerockissa, mutta ote on ronskimpi. Luther Dickinson (kitara), Cody Dickinson (rummut) ja Chris Chew (basso) soittavat kuin jokainen nuotti olisi viimeinen. Varsinkin Lutherin slide aiheuttaa holtittomia väristyksiä.
R.L. Burnside ja Tony Joe White voisivat olla näiden nuorten miesten musiikillisia kummisetiä, mutta eivät he sellaisia tarvitse. Electric Blue Watermelonin tuottaja sattuu olemaan Dickinsonin poikien isäukko Jim, yksi Memphisin musiikkielämän suurimmista tuntemattomista. Jim Dickinsonin pitkään ansioluetteloon kuuluu mainio orkesteri nimeltä Mud Boy And The Neutrons, mutta ei siitä sen enempää, koska poikain bändi on vielä parempi.
