PAN SONIC: Aaltopiiri

Siinä missä itävaltalaisilla on Oskar Sala ja Trautonium, meillä suomalaisilla on Pan Sonic ja Jari Lehtisen rakentamat analogiset äänentuottamislaitteet. Aikain kuluttua elektronimusiikin historiankirjoittajat tulevatkin esittelemään Kirjoituskonetta, Kalapakkia ja Lepakkomiestä lähes yhtä legendaarisina laitteina kuin vaikkapa Thereminin, Ondes Martenot ja Mini-Moog. Turussa 1993 perustetun Pan Sonicin neljäs täyspitkä Aaltopiiri jatkaa tutuilla linjoilla, mutta tarjoaa myös pari lähinnä 70-lukuun kytkettävää yllätystä. Levyn avaavan lyhyen tunnelmanluojan jäljissä sisään hiipii Vaihtovirta, joka etenee vääjäämättä kuin yön sylissä svengaava iso kissapeto. Pikku interluden perään vuoron saa sykähtelevä Johdin. Tällaiselta voisi vahvan kipulääkityksen kotelon sisään tuntua rintalastaa perkutoiva lääkäri. Aikuisen maailmaan abstrahoituna kohdunsisäisiä ääniä voisi kenties myös tulkita tällä tavalla. Toismaailmainen ja nestemäinen tunnelma jatkuu, kun ääneen pääsee albumin ensimmäinen selkeästi "ohjelmallinen" tai "esittävä" sävelteos, pilkulleen nimensä mukainen Liuos.
Seuraavaksi Pan Sonic lähettää kuulijat reilun 26 minuutin atmosfääriselle matkalle, jota voi tyylillisesti/sisällöllisesti määritellä vaikkapa sanoilla ambientti ja psykedelia, muodollisesti puolestaan termi installaatio tuntuu oikealta. Ulottuvuus, Hallapyydys, Reuna-alue ja Valli muodostavat tetralogian, johon voi suhteellisen menestyksekkäästi soveltaa myös antiikin Kreikan näyttämötaiteen teoriaa: kolmiosaista traagista draamaa edeltää kevyempi satiirinen näytelmä.
Läpi levyn kuultavat pienet äänikollaasit loihtivat esiin muun muassa autioiden jääkenttien pauketta ja natinaa sekä sukellusveneen sisälle kuultuja sonar-ääniä. Interludeista värikkäimmäksi osoittautuu Arvio, matalista frekvenssiharjoituksista kimeään morsetukseen kiitävä puolitoistaminuuttinen. Toinen mainittava pienokainen on germaaninen Murskaus, puolitoistaminuuttinen ehdoton esitys. Vaihtovirran ja Johtimen rinnalla Aaltopiirin varsinaisista biiseistä vakuuttavimmat ovat Äänipää, joka on selvästi sukua David Lynchin mestarilliselle ja pelottavalle elokuvalle Eraserhead sekä lyhyt Kone, joka tulee vääjäämättä päälle kuin kuvanveistäjä Markus Copperin kauniit painajaiset, ja on Vaihtovirran ohella Mika Vainion ja Ilpo Väisäsen tuotokseksi jopa kummallisen svengaava. Funk nostaa päätään vielä levyn päättävässä hypnoottisessa Kierto -raidassakin. Mikään tanssiinkutsu Pan Sonicin neljäs albumi ei silti edelleenkään ole, siitä pitävät huolen kumisevat rytmiaiheet, sähköisen viuhuvat häiriöäänet ja äänikuvan avaruudellinen karuus.