Matti Pitkänen on nimenä tuttu vain 1970-luvun mestarihiihtäjänä, mutta aivan ansioton ei ole hänen kaimansakaan ura. Viulistina mies on ehtinyt esittäytyä kansanmusiikin puolella ja nyt vuorossa on ensimmäinen oma albumi. Pölyisiä lainalaisuuksia noudattelevasta folkista ei Nojatuolibluesilla ole kyse, vaan pelimannihenkiset sovitukset tarjoillaan hiphopin keinoin.
Siihen nähden, että artistin henkilökohtaiseen menneisyyteen mahtuu alalla niinkin eksoottisia kokemuksia kuin poliisina ja rauhanturvaajana toimiminen, ei Matti Pitkäsen sanomassa ole poikkeuksellista tulokulmaa. Läppä on pakotonta ja esittäjänsä suuhun sopivaa, mutta rennosta otteestaan huolimatta aika tuttua. Vuoroin esiinnytään rempseänä landepaukkuna, vuoroin neitoja narraavana kansanmiehenä.
Nojatuolibluesin perintö on saatu sinivalkoisista sävelistä, mikä on levyn onnistumisen kannalta onni. Pitkäsen ääni ja laiskanpulskea sanojen tipauttelu muistuttaa niin paljon Asaa, että yhteydet olisivat muutoin olleet liian ilmeisiä. Kun Asan Loppuasukkaalta vähennetään Balkan-vaikutteet, niin soundin puolesta tullaan hyvin lähelle Nojatuolibluesia. Esiintyjän taustaan nähden vanhan maalaisen ja tuoreen urbaanin lähestymistavan yhdistäminen olisi saanut olla rohkeampaakin.