Janne Westerlundin bändiksi ainakin alussa lasketun Plain Riden esikoisalbumi Oh The Flow (2005) oli henkilökohtaisuudessaan niin mykistävä emotionaalinen purkaus, että meni aikaa ennen kuin hieman kepeämpi kakkoslevy Strange Trial (2007) tuntui miltään. Nyt neljännellä albumilla solisti-kitaristin lisäksi Jääskeläisen veljesten, multi-instrumentalisti Sami Virosen ja rumpali Anssi Hallion muodostama ryhmä kuulostaa enemmän varsinaiselta yhtyeeltä, jonka tunneskaalakin ulottuu laajemmalle.
Rempseäksi Stonebridgea ei uskaltaisi mennä luonnehtimaan, mutta vanhaan Plain Rideen verrattuna se on rennompi ja juurevampi. Enää Westerlund ei kuulosta siltä, että menisi laulaessaan minä hetkenä hyvänsä rikki. Huomionarvoista on myös se, että yhtye on edelleen täysin rajoittavien genresidonnaisuuksien ulottumattomissa.
Tavallaan Plain Ride on loogista jatketta Westerlundin töille Sweetheartin päivistä asti. Jotain lienee tarttunut mukaan myös Circle-pestin aikana. Ja miehen tunnistettavan nariseva ääni erottaa viimeistään Plain Riden folkahtavista osa-aikahipeistä. Tavallaan Plain Ride on kuin 22-Pistepirkon astetta itsevarmempi ja konservatiivisempi kaupunkilaisserkku.
Vähemmän intiimimpänä Plain Riden musiikki ei kuulosta enää yhtä lailla tunteisiin vetoavalta, mutta näennäisestä keveydestään huolimatta sen intensiteetti tuntuisi povaavan pitkäikäistä suhdetta kuulijan kanssa.
