”Leskiäidillä kaksi tytärtä oli/tumma ja vaalea.” Vastustamattomasti etenevä juna nimeltä PMMP puksuttaa jälleen. Ilmeisesti Metrotyttöjen tunnetuksi tekemästä kansanballadista nimensä lainaava Leskiäidin tyttäret on yksi vuoden odotetuimmista levyistää. Eikä ihme, kun Kuulkaas enot! (2003) ja Kovemmat kädet (2005) ovat paitsi hienoja levyjä pullollaan upeita lauluja, myös myynti-luvuiltaan melkoisen merkittäviä.
Vaikea kolmas levy? Vieläkö Jori Sjöroosilla riittää niin melankolisia kuin -pirteitäkin popsävellyksiä? Vieläkö Paulalla ja Miralla on riipaisevaa, hauskaa tai piikikästäkin sanottavaa? Äänitysprosessin vaikeudesta en tiedä, mutta jälkimmäisiin kysymyksiin vastaus on positiivinen. PMMP ei tunnu osaavan tehdä -keskinkertaista levyä.
Jos edellinen albumi alkoi tummissa sävyissä levyn nimikappaleella, ei kevyesti starttaa tämäkään. Joku raja käynnistyy hyvinkin arkisilla tunnelmilla ja tuntemuksilla. Töihin pitäisi lähteä vaikka väsyttää, kahvia ja suihku, viimeisenä työpaikalla ja niin edelleen. Vääjäämättä saapuvan kertosäkeen rajuutta ei osaa aavistaa ennalta. Se on koettava itse. Tapa laittaa rohkeita vetoja levyn avausraidaksi ilmaisee ihailtavaa itsevarmuutta ja myös luottamusta levy-yhtiön puolelta. Vai jouduttiinkohan asiasta vääntämään kättä?
Levyn mittaan tunnelmasta toiseen onnistutaan vaihtamaan saumattomasti ja näiden nuorten naisten heittäytyminen eri tunnetiloihin onkin häkellyttävää. Alkuaikojen Kauko Röyhkä -tunnelmiin päästään hilpeän vittumaisessa, The Curelta lainattua bassoriffiä vilauttavassa Taiteiliassa (ilman j-kirjainta) ja Kiitos on koskettavan suora erolaulu, jossa myönnetään myös omat vajavaisuudet. Kuplivan kepeä ja silti kaihea Kesäkaverit on fantastisen valloittava kesäbiisi ja olisi myös valtaisa hitti, jos radioasemilla olisi rohkeutta olla välittämättä yksittäisestä ”vittu”-sanasta.
Sen sijaan radiohitiksi ei tule muodostumaan Kohkausrock, joka on nimensä mukainen. Hirvittävän sekaisen rypistyksen keskeltä löytyvässä suvantovaiheessa uidaan kylpylähotelli Edenin vesissä ja kloori kirvelee silmiä. Lopuksi runtataan taas niin helvetisti ja kunniansa saa kuulla rakastettu lastenlaulu Ihme ja kumma. Tulevaksi keikkasuosikiksi sitä voisi ennustaa, kuten myös kappaletta Päät soittaa. Se on hieman kuin edellisen levyn Matkalaulu, mutta nyt ei olla menossa itse soittamaan ja päämäärä on tärkeämpi kuin matka.
Leskiäidin tyttäret on PMMP:n yhtenäisin kokonaisuus tähän asti. Muutosta entiseen ei suuresti löydy, mutta tarpeeksi kuitenkin. Yhtyeen livesoundi nostaa hieman päätään ja lisäksi mukaan on tullut maalailevampia sävellyksiä ja äänimaisemia.
Mitä seuraavaksi? Joko on sen Suuren Suomalaisen Klassikkolevyn vuoro, jota PMMP sisällään kantaa?
