RAY LAMONTAGNE: Trouble

Arvio julkaistu Soundissa 12/2004.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Ensimmäiseksi Ray Lamontagnen debyytillä huomio kiinnittyy tekijän erikoiseen ääneen. Varsin korkeana, mutta negroidin käheänä se on kuin Richie Havensin ja Saden synteesi.

Arvio

RAY LAMONTAGNE
Trouble
Echo

Ensimmäiseksi Ray Lamontagnen debyytillä huomio kiinnittyy tekijän erikoiseen ääneen. Varsin korkeana, mutta negroidin käheänä se on kuin Richie Havensin ja Saden synteesi. Sitten kolahtaa minimaalinen kattaus, jonka lämmin hengittävyys lähtee paikoin kuultavista jousisovituksista, mietteliäästä pianosta, kevyesti kuhistelevista rummuista ja tanssahtelevista bassolinjoista vastaavan Ethan Johnsin tuotannosta. Sattuvasti USAn nykypäivää kommentoivalla How Comella Johns intoutuu riipimään sähkistäkin, mutta se ei riko levyn folk rock -viritystä, jonka 70-luvulta karannut intiimi kodikkuus on vahvasti sukua Neil Youngin After The Goldrushille ja Van Morrisonin Astral Weeksille.

Akustista kitaraa soittavan Lamontagnen laulutkin tilittänevät aitoja tuntoja, sillä kolmikymppinen mies kasvoi pitkin Amerikkaa muutelleessa yksinhuoltajaäidin perheessä, jonka kaikki kuusi lasta olivat eri isistä. Omaansa Ray ei koskaan edes tutustunut. Tulevaisuuden näkymät olivat Mainessa kenkätehtaassa lohdutonta vuorotyötä tehneelle kaverille karut. Herääminen kelloradion soittamaan Steve Stillsin biisiin kuitenkin jysäytti tajunnan. Siitä alkaneen ketjun viimeisin lenkki on Trouble. Kuka vielä väittää, ettei musiikilla voi vaikuttaa? 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa