SAVAGES: Silence Yourself

SAVAGES
Silence Yourself
Matador

Jäljittelemistä sanotaan imartelun vilpittömimmäksi muodoksi. Entä sitten?

Lontoolainen, neljän nuoren naisen muodostama Savages on yksi viime vuoden kohubändeistä. Mustavalkoisuuden voimaan luottava yhtye vaikutti hyvin kiinnostavalta tapaukselta, kunnes piti toden teolla paneutua sen musiikkiin. Silence Yourself -ensialbumi on hyvin ongelmallinen paketti.

Savagesin musiikin voi kiteyttää kahteen sanaan: post ja punk. Ilmaisu on kolkkoa ja pelkistettyä, kiihkeää mutta etäistä. Usein se kuulostaa tismalleen Joy Divisionin ja Siouxsie & The Bans­heesin puoliväliin istutetulta. Asiaa ei ainakaan helpota, että ranskalainen, Jehnny Beth -nimellä esiintyvä laulaja kuulostaa fraseerausta myöten Siouxsie Sioux’lta. Onneksi Jehnnyn tekstit sentään ovat ohjelmallisempia.

On sinänsä hienoa, että näin vakavia ja tosissaan olevia nuoria naisia on olemassa ja että heidät nostetaan esiin. Se ei kuitenkaan tee Savagesin musiikista yhtään antoisampaa. Yhtyeen riveihin ei kuulu John McGeochin kaltaista instrumenttinsa taitajaa, joka koristelee soitollaan minkä tahansa kostean kellarin, ja levyn kappaleet hakkaavat tajuntaa enemmän tarkoituksenmukaisina kuin ikimuistoisina. Ainoa musiikillinen seikkailu on vapaasti kelluva Mars­hal Dear -päätösraita.