Kun ottaa huomioon, että Myles Kennedy oli alun perin Slashille entuudestaan uppo-outo heppu, joka lähinnä temmattiin tuulesta laulamaan kahdelle vielä odottavalle kappaleelle, on miesten sittemmin siinnyt kollaboraatio ihan kiva tuhkimotarina. Soololevyä seuranneen ensimmäisen varsinaisen bändilevyn Apocalyptic Loven (2012) viehätys juonsi sen hieman jopa yllättävässä raskaudessa, jota toki kitaristi ennen julkaisua lupailikin.
Tässä valossa World On Firen selkeämmät sukulaiset löytyvät Slash’s Snakepit -aikakauden kaksikosta, eritoten Ain’t Life Grandin (2000) kukkoilujuntasta. Tosin tämän hetken kokoonpanon käsissä turvallisempikin renkutus saa aivan uudet siivet. Dramaattinen Kennedy on neljätoista vuotta sitten yliampuvaan äijäenergiaan luottaneeseen Rod Jacksoniin verraten kuin toiselta planeetalta, ehkäpä jopa taipuvaisin tulkitsija kenen kanssa Slash on koskaan työskennellyt.
Jotain kuitenkin puuttuu. Asian tolaa on suhteellisen vaivatonta verrata Velvet Revolverin kahden julkaistun albumin eroavaisuuksiin, tai ehkä ilkeästi sanoen niiden koruttomaan yö ja päivä -asetelmaan. Siinä missä näytönhaluinen Contraband (2004) tuli kyselemättä naamalle koko kestollaan, taputteli Libertad (2007) korkeintaan anteeksi pyydelleen poskille. Apocalyptic Loven ja World On Firen suhde ei onneksi ole näin mustavalkoinen, ja seitsemäntoista kappaleen mittaa toki kuuntelee mielellään, mutta 30 Years To Lifen, Stoneblindin ja The Dissidentin lisäksi selkeitä kulmakarvojen nostattajia ei tunnu löytyvän. Monen mielenkiinnottoman raidan helmasynti tipahtaa Kennedyn läpihuutolaulumelodioihin, kun taas esimerkiksi mainittu kolmikko on siunattu useammalla nasevalla koukulla.
Pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa siltä, että yhdelle tai useammalle Gunnari-kollegalle on aiemmin löytynyt hyvästä syystä paikka Slashin rinnalta. Miehen sävellykset ovat hyviä, parhaimmillaan erinomaisia, mutta esimerkiksi Izzy Stradlin oli aikoinaan kaveri, joka vuoli valmiiksi hyvät biisit kuolemattomaan muotoon.
