Ensimmäinen silmäys Sophie Zelmanin uuden levyn kanteen tuottaa lähinnä negatiivisen mielikuvan – ei kai vaan myös Zelmani ole Nelly Furtadon tapaisesti lähtenyt mukaan pinnalliseen pop-herutukseen? Kontrasti Memory Loves You -levyn huulikiillon ja Love Affairin (2003) Anton Corbijn -kuvien välillä ei juuri voisi olla suurempi.
Onneksi pinta ei tällä kertaa kerro sisällöstä mitään. Memory Loves You on akustisvoittoinen ja melankoliaan taipuvainen pitkäsoitto, johon on näennäisestä keveydestään huolimatta ladattu paljon suuria tunteita ja dramatiikkaa. Suurin osatekijä tähän on Zelmanin uniikki – paikoin lähes kuiskaava – laulutapa, mutta merkittävä osansa on myös ajattomaan soundiin nojaavalla tuotannolla. Tämä orgaanisesti hengittävä, hämäävästi jopa analogiselta haiskahtava äänikuva on muodostunut Zelmanille ja hänen tukijoukoilleen jo hyvällä tavalla luonteenomaiseksi.
Paljon valittamisen aihetta ei ole kappaleissakaan. Vertailua Sing And Dancen (2002) pop-harmoniaan ei kannata harrastaa, sillä näiden kappaleiden lähtökohta on samanaikaisesti sekä aikuismaisempi, syvempi että vaikeaselkoisempi. Vielä vähän aikaa sitten en kyseisen yhdistelmän puolesta olisi vetoa juuri lyönyt.