Se paha Musta enkeli, joka Tuomari Nurmion laulussa vei päivänsankarin, asui joskus hetken aikaa Babylon Whoresin ja Danzigin parhaimmilla levyillä. Se myrkytti kauneimmatkin melodiat kitkeriksi, ja hetken aikaa mustinkin blackmetalli vaikutti hailakan harmaalta levyiltä leijailleen pimeyden rinnalla. Sitten se katosi.
Katsaus In Voodoo Veritasin kanteen riittää. Vihreää verta vuotava voodoo-nukke ja taustalla luikerteleva myrkkykäärme. Aivan oikein, pitkään kateissa ollut tunne palaa: levy sisältää Sparzanzan tähän asti hittihakuisimmat, iskevimmät ja tarttuvimmat kappaleet kaipaavan kauniine laululinjoineen, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Pikimusta tunnelma kihisee kolmen minuutin kertosäkeellisissä ralleissa kylmästi kuin Norjan metsien black-rääyssä. Tätä soihtua ei ole kantanut kukaan vuosikausiin.
In Voodoo Veritas ei ole erityisen moderni, mutta ei myöskään menneisyydessä elävä albumi. Sen rokkaavaa metallia ei ole tarkoitettu pärjäämään painavuuskilpailuissa, mutta rullaavuutta piisaa. Ei ylimääräistä temppuilua eikä kivoja kikkoja, vaan rehellistä möyrimistä ja hikeä. Ja se Musta enkeli.
Vahva albumi määrittää Sparzanzan aseman yhtänä kiinnostavimmista rokkaavista metalliyhtyeistä.
