Alter Bridge lienee viimeisiä vanhaa kunnon stadionrock-perinnettä pilkulleen kulkeva yhtye. Nyt siis puhun siitä aina yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelle sinnitelleestä ilmiöstä, jossa suuri yleisö tuli yhtyeen luo, ja nimenomaan yhtyeen ehdoilla. Aikana jolloin mikään riffi ei ollut liian raskas, kimeinkään lauluääni ei ollut liian korkea, yksikään kitarasoolo tai anthem ei ollut liian pitkä.
On tässä hetkessä kova temppu kasvaa albumi albumilta, vieläpä menneen maailman rock-estetiikkaa emuloiden. Tietenkään jääräpäisyys ja järkähtämätön trendien väistäminen eivät ole minkään sortin itseisarvoja ja onkin totta, ettei Alter Bridgellä olisi muita nostalgisoijia enempää sijaa hyvän musiikin ystävien tutkaimiin, ellei herrain kynästä irtoaisi laatua myös sävellysten muodossa.
Viime albumi Fortress (2013) oli kenties jo liiankin leveä läpileikkaus raskasrockin vuosikymmenien tyylija tunneskaaloja, ja The Last Hero onkin kattotasolla helppo summata edeltäjäänsä fokusoituneemmaksi. Se on enemmän rock kuin metal, ja itse asiassa musiikiltaan ehdottomasti bändin lämpimin tähän asti. Nurinkurista siksi, että laulujen aiheethan eivät ole juuri keventyneet, jo pelkän singlebiisin heristäessä sormea eräidenkin presidentinvaalien suuntaan.
