SWEATMASTER: Sharp Cut

Hyvä rock'n'roll on pohjimmiltaan alkukantaista musiikkia, joka vetoaa ihmismielen eläimellisimpiin kerrostumiin. Tämä vanha kansanviisaus tunkee väistämättä mieleen, kun kuuntelee turkulaisen Sweatmasterin esikoisalbumia Sharp Cut. Swetarit ovat viimeisen parin vuoden aikana raivanneet vauhdilla tiensä suomalaisrokujen kulttisuosikeiksi ja The Flaming Sideburnsin perintöprinsseiksi. Kasvava live-menestys, supina mahdollisesta ulkomaansuosiosta ja nasevat singlejulkaisut ovat pakanneet tähän julkaisuun kohdistuvat odotukset varsin koviksi. Sweatmaster vastaa haasteeseen komeasti karjuen, sieraimet höyryä puskien ja rock-musiikin animaaliseen lumovoimaan luottaen.

Trion vahvin ase paljastuu noin viidentoista sekunnin kohdalla eli silloin kun laulava basisti Sasu Mykkänen ensi kerran avaa suunsa. Tässäpä meillä solisti, joka osaa laulaa rock'n'rollia! Mykkäsen täydellistä rocksoundia ja -fiilistä tihkuvaa tulkintaa pitäisi lähettää Suomen pop-jazz-opistoihin opetusmateriaaliksi ennen kuin on myöhäistä. Itse asiassa koko yhtyeessä on jotakin esimerkillistä: hyvät rokkiyhtyeet tähtäävät yksissä tuumin samaan maaliin eivätkä kuikuile minne sattuu. Sweatmasterin pelkistetty r&b:n, vanhankoulun denim rockin ja Sonics-punkin fuusioitumisesta syntynyt musiikki ei kestäisikään minkäänlaista lipsumista toteutuspuolella. Yhtye pelaa musiikillisesti niin harvoilla ja valituilla aineksilla, että katseen on pysyttävä pallossa. Kappalerakenteiden ja sävellysten yksitotisuus on ainoa asia, joka tällä väkevällä levyllä laskee arvosanaa.

Trion jääräpäinen pitäytyminen parissa kolmessa kappaletyypissä ja tempossa tuo vahvasti mieleen Bon Scottin aikaisen AC/DC:n. Riskitkin ovat samat. Asian ytimessä pysytään, mutta liiallisen toiston ja jopa suoranaisen tylsämielisyyden peikko irvistää nurkan takaa. Swetmasterin sävellys-sovituksellinen linja on vankkumaton. Rumpali lyö biitin, kitaristi rykäisee kokokouran riffin ja laulaja karjaisee vastauksen. Sitten sama uudestaan parilla pienellä muutoksella ja eri otsikolla. Luultavasti herrat tietävät itsekin tyylinsä vaarat: soitto loppuu viisaasti alta puolen tunnin.

Miinukset ovat kuitenkin kevyttä kauraa Sharp Cutin lopullisessa punnituksessa, sillä konstailemattomasti taltioitu ja miksattu kokonaisuus rokkaa parhaimmillaan ruokottoman hienosti. Esimerkiksi avausraita Hold It ja mainiota nimeä kantava I'm a Demon and I Love Rock'n'roll ovat juuri sellaista musiikki, joka saa ihmiset repimään vaatteet yltään ja antautumaan nakuina synnin asialle. Ehkä seuraavalla Sweatmaster-levyllä kuullaan pikanttina mausteena myös muunlaisiin tunnelmiin istuvaa musiikkia.