SWEATMASTER: Tom Tom Bullet

SWEATMASTER
Tom Tom Bullet
Bad Afro

Sweatmasterin toisesta albumista tulee oudon itämainen olo. Musiikissa ei tietenkään ole mitään kiinalaista, mutta jotenkin Swetareitten nykytouhu tuo mieleen muinaiset miekkamestarit ja kung fu -kuninkaat. Ei turhia liikkeitä eikä yhtään horjahdusta – vain muutama harkittu sivallus, napakka potku ja katsokaa: tanner on täynnä voihkivia kasoja.

Tuholaistrion esikoinen Sharp Cut (2002) toki vihjaisi tulevista hirmutöistä, mutta silti olen yllättynyt, kuinka tylyn täydellinen Tom Tom Bulletin lentorata on. Sweatmaster on löytänyt jo valmiiksi vakuuttavaan ilmaisuunsa ekstravaihteen etenemällä samaan aikaan kahteen eri suuntaan.

Yhtyeen ote on pelkistetympi ja askeettisempi kuin koskaan. Rönsyt, joita ei edes tajunnut olevan, on leikattu pois. Rumpali Matti Kallio ja kitaristi Mikko Luukko moukaroivat zeniläisellä tarkkuudella samaan maalitauluun. Rummun lyönnit ja helvetillisellä selkeydellä voimariffejä sylkevä kitara muodostavat pelkistetyn todellisuuden, jonka keskiössä loistaa järkyttävä fakta. Basisti Sasu Mykkänen laulaa vielä paremmin kuin ennen. Mykkäsen klassista rock'n'rollia, punkkia ja bonscottiaanista hormonilaulua yhdistelevä tyyli on aina ollut umpirautaa, mutta nyt se on vielä umpiraudempaa. Dirty Rabbit- ja Evolution Never Came This Way -kappaleiden lauluosuudet ovat törkeydessään ja tyylitajussaan virstanpylväitä suomalaisen rock-laulannan saralla.

Laulutykityksen ja riittävän framille nostettujen melodioitten kautta paljastuu karuuden yllättävä kääntöpuoli. Sweatmaster on nyt myös sävykkäämpi ja moniulotteisempi kuin koskaan. Lohkaremaisen selväpiirteisten riffikulkujen seassa voi kuulla ihailtavaa sävellyksellistä napakkuutta, jota herkkämielisemmässä yhteydessä kutsuisi automaattisesti pop-sensibiliteetiksi. The Kid -sävelmän salakavala hittifjonga avaa lupaavat ja suorastaan pelottavat näkymät tulevaisuuteen. Mitä jos hikimestareilla on pimeässä piilotajunnassaan kätkössä lisää tällaisia lauluja? Mitä jos Sweatmaster on seuraavalla levyllään vielä parempi kuin tällä punkrock-mestarityöllä? Raju kela – antakaa nitrot.