Musiikista puhutaan usein ikään kuin kaikki kulttuurielämä pyörisi yhden vaikeasti havaittavan mutta hetkittäisen konsensuksen tavoittaman akselin ympärillä. Lähimpänä akselia viihtyvät milloin päivänpolttavat taiteilijat uusimpine äänitteineen, milloin kulttisuosikit ja vaikutusvaltaiset vaikkakin suurelle yleisölle tuntemattomat tekijät. Akseleita näyttääkin olevan useita: ne ovat keskenään ristiriitaisia, ja jokainen on yhtä kuvitteellinen. Silti akselista puhutaan havainnollisena, käsin kosketeltavan aineellisena asiana. Toiset asiat nyt vain ovat enemmän hip kuin toiset.
Tällaisten keskustelujen periferiassa viihtyvät raumalaisen Taipuvan Luotisuoran kaltaiset yhtyeet, jotka tunnustavat rehellisesti tekevänsä avaruudellista progressiivista rockia kaikkine konnotaatioineen ja synteineen. Useimpien silmissä Luotisuora ei tee ainoastaan sitä paljon puhuttua ”omaa juttuaan” vaan jotain, mikä ei ole alkuunkaan tavoiteltavaa – aidosti syrjäytynyttä ja käsittämätöntä äänimatkailua ilman karttaa. Luotisuora etsii itsetarkoitukselliseen, hajalliseen ilmaisuunsa aineksia progressiivisen rockin mahdottomuuksien ohella trancesta, mikä viimeistään karkottanee oikean hyvän maun ystävät. Proge- ja Tehosekoitin-fanit voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä polveilevan ja venkoilevan vuoristoradan laulajaksi paljastuu muuan Otto Grundström.