THE TEARS: Here Come The Tears

Brett Andersonin ja Bernard Butlerin kirjoittamat Sueden ensimmäiset levyt (Suede, 1993 ja Dog Man Star, 1994) kuuluvat oman vuosikymmenensä parhaisiin. Haaveet The Tearsin albumin yltämisestä samalle tasolle ovat yhtä järkeviä kuin toivoisi Bebeton ja Romarion pommittavan Brasilian jalkapallon maailmanmestariksi ensi vuonna.

Kun Sueden laulaja Brett Anderson ja kitaristi Bernard Butler riitaantuivat kesken Dog Man Star -levyn äänitysten, tiesi se liki kymmenen vuoden välirikkoa. Pitkävihaisten miesten palattua yhteen kuulostaa heidän uusi materiaalinsa melkein Sueden kahdelta ensimmäiseltä albumilta – äänikuva ja tekstien teemat ovat tuttuja, mutta biisien tasossa ja esitysten intensiteetissä on toivomisen varaa.

Uusissa haastatteluissa Bernard Butler on maininnut The Tears -kaksikon toveruuden olevan vain työtoveruutta. Se on helppo uskoa Here Come The Tears -levyä kuunnellessa. Albumin lyhyet popkappaleet ovat teräviä ja taitavia, mutta niistä puuttuu se salaperäinen x-tekijä, joka teki Sueden varhaistuotannosta maagista. Kohta nelikymppisten nautiskelijoiden on ymmärrettävän hankala saada musiikkiin samaa paloa kuin nuorena ja (joskus jopa kirjaimellisesti) nälkäisenä muusikkona, jolloin mikään ei pelota.

Brett Andersonin ja Bernard Butlerin muinaiset riidat johtuivat suurelta osin Dog Man Starin tuotannosta. Butler olisi halunnut levystä suuruudenhullumman ja kokeellisemman, Anderson tahtoi pysytellä pop-mitassa ja -muodossa. Here Come The Tears -albumin vastuulliseksi tuottajaksi on merkitty Butler, mutta levy on kaikkineen yllättävänkin niukka. Kappaleet ovat ytimekkäitä ja perusbändin ulkopuolisia soittimia käytetään maltilla.

Here Come The Tears -levyn kaksi ensimmäistä singleä (Refugees ja Lovers) hyödyntävät häikäilemättä Sueden suurimpien kiiltopop-hittien kaavaa ja osuvat nostalgiahermoon kutakuinkin täydellisesti. Autograph puolestaan kutittaa mieltä sillä, onko biisin idea lähtöisin David Bowien vai The Smithsin levyltä. Kitarakoukku on ainakin Rebel Rebelin toisinto ja huuliharppu soi kuin Hand In Glovella.

Seksikkäästi särisevien rock-raitojen vastineeksi Suedella oli aina tarjota suuria, dramaattisia balladeja. Juuri sellaisia Here Come The Tears -albumilta jää kaipaamaan. Levy on korostuneen pop, mutta sen loppupäässä lymyää useampiakin sävelmiä, joita olisi voinut paisutella oikein kunnolla. Esimerkiksi Beautiful Pain loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

Kesällä 2002 ilmestyneen A New Morning -albumin flopattua pahanpäiväisesti Brett Anderson hajotti Sueden ja kertoi palaavansa musiikkibisnekseen vasta, kun on löytänyt taas "sisäisen demoninsa". Miellyttävän ja avoimesti Sueden vanhoja faneja kosiskelevan Here Come The Tears -levyn valossa vaikuttaa siltä, että paholainen on pysynyt piilossa. Tai sitten sen vaikutus näkyy vain Andersonin soololevyllä, joka odottaa valmiina julkaisemistaan.