Throwdownin vihamielinen hardcore-värittynyt metalli jyrähtää kaiuttimista voimalla. Jyrkät riffit jyrsivät eteenpäin, tummat sävyt synkistävät ilmaa ja Dave Petersin kurkusta kuplii väkivaltaisen raatelevaa laulua. Kaiken pitäisi olla kohdallaan, mutta etsintä seuraavan Panteran jäljillä käy niin kuumana, että myös Throwdown sortuu ryöstelyyn. Useampikin jenkkibändi hyödyntää surutta Phil Anselmon rääkyä ja Dimebagin riffejä nyt, kun Pantera ei koskaan palaa ja Dimebagin poismenosta on jo aikaa.
Throwdownilla on yhtä räyhäkkää asennetta kuin Hatebreedillä ja yhtä rouhea sepelimylly kuin Lamb Of Godilla, mutta ei minkäänlaisia eväitä tehdä musiikista edes orastavasti oman kuuloista. Americanan punkimpi irrottelu, S.C.U.M.:in metallimurskajaiset ja Hellbent (On War) -biisin kyltymätön suunpieksentä tuovat levylle kyllä vaihtelua, mutta Panteran haju ei laannu.
Tästäkin huolimatta Venom & Tearsin raskas kyntö kestää yllättävän monta kuuntelua. Jos kukaan ei olisi koskaan kuullutkaan Panterasta, Venom & Tears saattaisi olla tämän vuoden sensaatio ja ensi vuoden matkituin albumi.