TO/DIE/FOR: Epilogue

TO/DIE/FOR
Epilogue
Spinefarm

Varman päälle tekeminen ei ole synti. Toisinaan se on perusteltua ja järkevääkin, mutta jos se johtaa alleviivattuun tavanomaisuuteen, väärään turvallisuuden tunteeseen ja itsestäänselvyyksiin, ollaan hakoteillä. Epiloguen soljuessa ohitse vaikuttaa siltä, että To/Die/For on kadottanut yllätyksellisyyden ja luomisen ilon jo toisella levyllään.
Epiloguelta puuttuvat huiput, eikä siltä löydy oikein laskujakaan. Levyn iskelmätyyppiset melodiat ja goottimetalli ovat tasaisia kuin pitkä taival Saharassa. Kangastuksia paremmasta sentään vilahtelee. Kun molliset sävelkulut eivät puhuttele kuin puolitehoisesti, menetetään liikaa voimaa. Jape Perätalon pääasiassa jollottava laulu tuplaa ongelmaa. Tiedättehän tunteen, jotka syvimmältä viiltävät goottibiisit saavat aikaan: levyltä kaikuva kaipuu menetetyn rakkauden perään ja sen mukanaan tuomat raatelevat haavat tuntuvat niin aidoilta, että laulajan uskoo välittömästi kokeneen ne itse. Niiden rinnalla Epiloguen melankolia on vaisumpaa. Se on enemmänkin kun tytöt ei hae tanssimaan ja pojatkin kiusaa -tasoa. Surullista sekin on, mutta ei niin aidon tuntuista. To/Die/For sanoo sen itsekin hittisinkullaan: "no true emotions in my hollow heart".
Poikkeuksiakin onneksi on ja terävimmäksi niistä osoittautuu Frail Without You. Se on epätoivoisen miehen tilitystä, pirteämpää kuitenkin kuin muut biisit. Yhtäkkiä Japen äänessä on variaatiota, tempoissa vaihtelua, soolot tulisia ja biisissä yhdellä sanalla sanoen munaa. Ei se tietenkään ole ainoa lajissaan, mutta havahtuminen tapahtuu juuri sen kohdalla. Muut esitykset hautautuvat helpommin värittömään mattoon.
Epiloguen ongelma on monotoninen melankolia, joka ei tartu, vaan valuu korvasta sisään, aiheuttaa hetkellisen suuttumuksen ja jatkaa matkaansa. To/Die/For pystyy ruoskimaan itsestään parempaakin materiaalia.