VARJO: Paratiisissa

VARJO
Paratiisissa
Futurecords

Varjo kehittyy yhtyeenä huikeaa vauhtia. Ensilevyn hapuileva tunnelma, jossa muun muassa laulu oli miksattu niin syvälle ettei siitä käytännössä saanut mitään selvää, on enää kaukainen muisto vain. Samalla bändi on onnistunut välttämään goottirokin kaikkein yleisimmät kliseet, tuoden tilalle uusia, virkistäviä elementtejä – hyvänä esimerkkinä tästä toimii levyn päättävä kymmenminuuttinen Ennen ja jälkeen hiljaisuuden, jonka kaltaiseen hypnoottiseen maalailuun eivät keskiverrot goottibändit uskaltaudu tai kykene. Myös ylenpalttinen synkkyys on Varjon kyydistä rapissut – varsin tummanpuhuvasta musiikista on toki yhä kyse, mutta liioiteltua mustahuuli-osastoa ei Paratiisissa ole.

Fanaattisena The Cure-diggarina ainoa seikka, joka Varjon uudessa levyssä itseäni häiritsee, on sen soundien samankaltaisuus esikuvansa kanssa. Heti ensimmäisen kappaleen introsta lähtien sinänsä ilmeikäs kitarointi kuulostaa korvissani vain ja ainoastaan The Curelta. Helppoja linjauksia Pornography-kauteen voi hetkittäin vetää myös perkussio-osastosta, erityisesti kappaleessa Varjokuva. Nämä vahvat mielikuvat voi kuitenkin helposti antaa anteeksi, kun muistaa mistä nykypäivän rockmusiikissa on oikein kyse. Kaikki on jo tehty, kysymys on siitä, kuka pystyy jalostamaan nämä vaikutteet omaksi äänekseen. Siinä Varjo onnistuu hyvin.

Suorien ja tarttuvien rokkibiisien, kuten Paniikki ja Minä ja niin edelleen, luulisi putoavan myös perinteisemmän suomirokin ystäville. Siis niille, jotka ennen The 69 Eyesin menestystä pitivät näppinsä erossa kaikesta goottiin viittavastakin. Tätä genre-rajat ylittävää ajattelua edistää omalta osaltaan Varjokin, sillä Paratiisissa-levyn myötä se tullaan taatusti noteeraamaan ahtaiden goottipiirien ulkopuolellakin. Pienellä hienosäädöllä ja ilmeisimpien vaikutteiden karsimisella oltaisiin tässä työssä jo todella pitkällä.