WEEN: White Pepper

Ween on kahden kylähullun, Aaron Freemanin ja Mickey Melchiondon alter egojen Dean ja Gene Weenin kyseenalaisen järjenjuoksun hedelmä. Viimeisen viidentoista vuoden sisään "veljekset" ovat pusanneet kilokaupalla materiaalia itsejulkaistuista kasettinauhoituksista tuplalevyihin. Materiaali on ollut luvalla sanoen monipuolista. Ja onpa Ween hitinkin makuun päässyt, kun 1993 täysin hervoton Push Th´ Little Daisies riemastutti kansaa ainakin Amerikassa.
Viime vuonna ilmestyneen Paintin´ The Town Brown -tuplan perusteella oli White Pepperiltä lupa odottaa aivan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, mutta olen silti äimän käkenä. Oikeana yhtyeenä ensi kertaa levyttänyt Ween kuulostaa niin… normaalilta. Ei kakkahuumoria, ei arabivaikutteista rituaalimusiikkia, ei edes korvia huumaavia melukollaaseja. White Pepper pitää sisällään "pelkkää" poprockia, jolla ei olisi vaikeuksia soluttautua ties kuinka isojen radioasemien soittolistoille ellei ukkojen maine ole ehtinyt sinne ensin.
On paha mennä sanomaan kuinka vakavalla naamalla levyä on värkätty, mutta päällisin puolin ei tätä vitsiksikään osaa laskea. Etenkään kun itse biisit ovat järjestään oikeaoppisen nyanssikkaasti sävellettyjä ja – mikä Weenin tapauksessa erityisen poikkeuksellista – laulettuja muotovalioita. Mukaan on tipautettu countryn tuntua tuovia steel-kitaroita ja jopa siirappipurkin väliinjättäviä viihteellisesti soivia puhaltimia. No, Ice Castles on sentään yhtä epävireinen kuin Venäjällä jääkiekon MM-kisoissa aina riemastuttava urkuri.
Weenit itse epäilevät musiikkinsa uuden suunnan johtuvan huumeiden korvaamisesta alkoholilla ja lääkkeillä. Niinpä niin, White Pepper taitaa sittenkin olla huolella ja taidolla toteutettu pila. Mutta nautittava sellainen.