WEIRD WAR: Weird War

Arvio julkaistu Soundissa 08/2002.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Weird War on amerikkalaisen vaihtoehtorockin kulttisankareista koostuva superkokoonpano. Nelikon kaikki jäsenet ovat tehneet juurensa tuntevaa garagerockia jo kauan ennen The Strokesin, The White Stripesin, Yeah Yeah Yeahsin ja muiden nuorten kukkojen maihinnousua.

Arvio

WEIRD WAR
Weird War
Domino

Weird War on amerikkalaisen vaihtoehtorockin kulttisankareista koostuva superkokoonpano. Nelikon kaikki jäsenet ovat tehneet juurensa tuntevaa garagerockia jo kauan ennen The Strokesin, The White Stripesin, Yeah Yeah Yeahsin ja muiden nuorten kukkojen maihinnousua. Vastikään kuopatun Royal Truxin pomon Neil Hagertyn ja saman kohtalon kokeneen Make-Upin maestron Ian Svenoniusin ideoiman yhtyeen täydentävät niinikään Make-Upissa soittanut Michella Mae (basso) sekä Love As Laughterin Jessica Espelata (kitara). Tarkoituksiinsa täydellisesti sopivaa rumpalia Hagerty ja Svenonius eivät ilmeisesti ole vielä löytäneet. Yhtyeen konsepti kuulostaa kiinnostavalta, sen konsepti kuulostaa seksikkäältä, ja sitä Weird Warin musiikki onkin – ainakin periaatteen tasolla.

Nyt kun katu-uskottava rock'n'roll on muodikkaampaa kuin koskaan, se ei jostain syystä kelpaa alkuperäistä liekkiä vaaliville lainsuojattomille. Tilanne vaikuttaa vähän ristiriitaiselta eikä asiaa ainakaan helpota se, että miehet ovat suorapuheisesti kuvanneet Weird Waria vastahyökkäykseksi muodikkaita ja pinnallisia rockyhtyeitä kohtaan – ketä he sillä tarkoittavat jääköön arvailujen varaan. Tietenkin Weird War itse pitäytyy edeltäjäyhtyeidensä melodisessa, mutta suurpiirteisessä laulunkirjoitus- ja soittotraditiossa. Ja tietenkin tulokset ovat hyvin epätasaisia.

Levyn irtonaisessa ja välillä innostuneen improvisoidulta kuulostavassa soitannassa on ihastelemista ja sen kontekstin kuvailussa on helppo turvautua Nuggets-kaartin, 60-luvun tyttöbändien sekä Velvetsin kaltaisiin alati viileisiin viittauksiin. Siinä on myös Weird Warin kompastuskivi. Yhtyeen jäsenet tietävät liiankin hyvin oman asemansa kaltaistensa silmissä ja haluavat tietenkin pitää siitä kiinni. Se ei ole paras lähtökohta luoda räjähdysaltista tai jollain tavalla yllättävää rockia. Ehkä levyn ongelmista sanoo jotain, että sen mieleenpainuvin raita on vähäjärkisesti funkkaava Bergers And Fries, joka käyttää kertosäkeenään tuttua "Ass, gas or grass/ No-one rides for free" -mietelmää ja tarjoaa kaupan päälle todella rasvaista Exile On Main Street -raakuntaa. 

Lisää luettavaa