YÖ: 13. Yö

Arvio julkaistu Soundissa 01-02/1999.
Kirjoittanut: Pertti Ojala.
Yö on jo ties kuinka kauan ollut Kari Peitsamoon ja Leevi & The Leavingsiin rinnastuva suomirockin luottobändi. Levyjä tulee ulos tasaista tahtia eikä tasokaan pahemmin horju. 13. Yö on erään laskutavan mukaan Yön kolmastoista albumi eikä mistään onnettomuudesta voida nytkään puhua. 13.

Arvio


13. Yö
Poko

Yö on jo ties kuinka kauan ollut Kari Peitsamoon ja Leevi & The Leavingsiin rinnastuva suomirockin luottobändi. Levyjä tulee ulos tasaista tahtia eikä tasokaan pahemmin horju. 13. Yö on erään laskutavan mukaan Yön kolmastoista albumi eikä mistään onnettomuudesta voida nytkään puhua. 13. Yö sisältää kaikki Yön perusominaisuudet tutuksi tulleessa suhteessa: konstailematonta soittoa ja laulua, selväpiirteisiä sävellyksiä ja miehekästä tunteiden analysointia.
13. Yön ääripäinä ovat Jussi Hakulisen kirjoittamat miehinen rockballadi Vain yksi mies voi nostaa myrskyn ja jousien ja pianon säestämä päätöslaulu Pilvenpiirtäjä. Näiden väliin mahtuu tasapainoinen valikoima Markku Petanderin ja Olli Lindholmin sävellyksiä, joiden tekstit ovat kahta Petanderin lyriikkaa lukuun ottamatta lähtöisin Pauli Hanhiniemen ja Heikki Salon kynistä.
Yön karhean romanttisissa lauluissa soi pariin otteeseen aavistuksia suomalaisesta perusiskelmällisyydestä ja hetkellisesti bändi viivähtää myös 80-luvun puolivälissä ilmestyneen Myrskyn jälkeen albumin Big Country -sävyissä. Kulkuripoika sisältää häivähdyksen Tapio Rautavaaran Kulkuriveljeni Jania. Kuljettaa keväinen tie yllättää kantrahtavalla kitarallaan ja melodiansa herättämillä Jouko ja Kosti -muistoilla. Markku Petanderin Älä mulle ala on jo nimellään lähimpänä Popedaa. 13. Yön pysähdyttävin hetki on pehmeän sähköpianon ja urkujen hartauttama dramaattinen balladi En rakasta sua enää, jonka viestin Hanhiniemen teksti kiteyttää vaikuttavalla tavalla.

Lisää luettavaa