YÖ: Rakkaus on lumivalkoinen


Rakkaus on lumivalkoinen
Poko

Pian 20 vuotta tahkonneen Yön ura on edennyt pitkin taiteellista ja kaupallista vuoristorataa. Ylä- ja alamäkiä on koettu sekä levyjen tasossa että myyntiluvuissa. Ensialbumi Varietee oli aikansa superhitti, mutta toissavuotisen juhlakokoelma Legendan kolminkertainen platinamyynti todistaa Yön suosion olevan pitkälti nostalgista.

Rakkaus on lumivalkoinen on vaihteeksi Yö-albumi, jonka laulut näyttävät uppoavan kansan syvien rivien alakuloa, miehistä melankoliaa ja rehtiä patetiaa janoaviin sydämiin. Levyn sentimentaalista ja mahtipontisuudessaan kuin iskelmän oppikirjasta poimittua nimiraitaa on ehditty hehkuttaa Joutsenlaulun seuraajaksi. Jussi Hakulisen laulu on eittämättä lajinsa mestariteos, jonka imussa koko albumin kasvaa hartaaksi ja hurskaaksi kuin kansiinsa ikuistettu enkeliorkesteri. Yön biisien lumivalkeassa romantiikassa kahlatessa joutuu silti kysymään minkä verran tällä kaikella on tekemistä rockin kanssa?

Ainoana alkuperäisjäsenenä Olli Lindholm vetää bändiä, jonka soitto on innostuneinta Yötä miesmuistiin. Albumi tarjoaa mahtiballadeja ruuhkaksi asti vauhtiraitojen päätyessä lähinnä harkiten käytetyksi mausteeksi. Kaksintaistelu antaa 80-lukuisine koskettimineen keski-ikäistyneille punkrockareille tilaisuuden kuvitella pystyvänsä yhä pogoamaan. Lähtevät laivat virkistää bossanovaisella kepeydellään ja Timo Kiiskisen Sininen planeetta on Yön levylle erilainen ja poikkeuksellisen pysähdyttävä loppulaulu.

Rakkaus on lumivalkoinen on ymmärrettävästi Olli Lindholmin näköinen albumi. Järkevä, jalkansa maassa pitävä ja riittävän miehekäs uskaltaakseen olla häpeilemättömän romanttinen.