Iron Maiden matkasi rautaesiripun taakse kesällä 1984 Powerslave-albumia promotoidakseen. Läntiset yhtyeet olivat tuolloin yhä harvinainen näky neuvostovaltioissa, ja brittiläinen hevijätti sai paikallisilta nuorilta hurmioituneen vastaanoton.
Vaikka Maiden oli yksi idän ja lännen yhdistäjistä kulttuurin saralla, ei poppoo halunnut ottaa siitä liiaksi kunniaa.
”Meidän ei tarvinnut paiskia kummemmin hommia sillan rakentaaksemme”, Dickinson toteaa Independentin haastattelussa. ”Meidän tarvitsi vain rakentaa toinen puoli ja mennä puoliväliin vastaan. Myöhemmin he ottivat kohtalonsa omiin käsiinsä … Neuvostoaikainen autoritäärinen valtakoneisto murentui, koska sillä ei ollut pohjaa eikä sisältöä, kukaan ei oikeasti halunnut sitä.”
Yksi suurista kulttuurieroista Maidenin saavuttua Puolaan oli valuutta, sillä zlotyllä ei ollut juuri arvoa lännessä. Tämän johdosta yhtyeen jäsenistö yritti ennen kotiin paluutaan päästä rahoista eroon ostelemalla kaikkea mitä eteen sattui.
Törsäystä harrastettiin muun muassa hotellin ravintolassa.
”Tyyppi tuli siihen hirveä satsi kaviaaria mukanaan”, Dickinson muistelee. ”Olimme kännissä ja sanoimme: ’Okei, paljon se maksaa?’ Hän kauhaisi puoli kiloa kaviaaria ja sanoi: ’Sata dollaria.’ ’100 dollaria? Sehän on uskomattoman halpaa!’ sanoin.
Hinnaksi sovittiin lopulta 50 dollaria per purkki.
”Kysyimme, että ’onko sinulla enempää?’ Hän palasi viiden kilon kanssa – se oli kuin tynnyrillinen kaviaaria”, Dickinson jatkaa. ”Kaikki sekosivat. Meillä oli varmaan jotain 10 kiloa kaviaaria, emmekä millään pystyneet syömään sitä kaikkea.”
”Se oli elämäni dekadenteinta touhua, kun vetäisin lusikallisen kaviaaria ja huuhtelin sen alas vodkalla. Se oli vähän kuin kohtaus Tommystä, mutta ilman papuja.”
Dickinson muistaa elävästi paikallisen vodkan vaikutukset.
”Kun aloimme sitten ryystää jäädytettyä vodkaa, ympäröivän maailman saattoi nähdä muuttuvan, lähinnä vaaleanpunaiseksi. Se oli näkymä seuraavana päivänä herätessä, sillä silmät punoittivat sen verran rajusti.”