Eipä osannut teini-ikäinen Bruce Dickinson arvata, millaiseksi hänen elämänsä loppujen lopuksi muodostuisi. Pahansisuinen, vaatimattomista lähtökohdista maailmalle matkannut britti on nykyään jättimäisen rockbändin laulaja, miekkailija, kirjailija ja kaiken muun lisäksi Helsingin yliopiston kunniatohtori. Tai viimeksi mainitty arvonimi herralle annetaan vasta toukokuun lopussa, mutta silti. Ei hullumpi elämäntyö!
Ennen kaikkea yleisö muistaa hänet kuitenkin Iron Maidenin keulakuvana, mutta niinhän siinä kävi 1990-luvulla, että Dickinsonia itseään alkoi tämä nimenomainen pesti väsyttää. Hän lähti soolouralle vuonna 1993, mutta kun menestystä ei tullut aivan Ozzy Osbournen mitalla, alkoi paluu tuntua houkuttelevalta. Maidenin ja Dickinsonin näkemykset olivat samansuuntaiset, ja osapuolet yhdistivät jälleen voimansa vuonna 1999.
Dickinson vieraili hiljattain espanjalaisen RockFM-radiokanavan haastattelussa, ja tässä juttutuokiossa muisteltiin muun muassa hieman laulajan paluuta Maidenin riveihin. Bruce painottaa, että hänellä oli tiukka ehto paluulle: bändi ei saisi liveta pelkäksi nostalgia-aktiksi. Haastattelusta kertoo tekstimuodossa Blabbermouth.
”Minun täytyi olla varma, ettei meistä tulisi sellaista reunion-tyylistä projektia. En halunnut vain tuijottaa menneisyyteen. Siinä piti olla kysymys siitä, että bändi katsoisi tulevaisuuteen ja tekisi uuden levyn, joka antaisi yhtyeelle uuden suunnan”, Dickinson sanoo.
”Steve Harris vastasi, että hän haluaa aivan samaa, joten sanoin, että ok, hoidetaan homma. Ensimmäinen uusi, yhteinen levymme oli tietysti sitten Brave New World, jota pidän yhtenä parhaista levyistä mitä olemme koskaan tehneet.”
Olihan se kova, eittämättä. Kuuntele vaikka albumin nimibiisi alapuolelta muistin virkistykseksi:
