David Bowie suunnitteli 2000-luvun alussa musikaalia, joka olisi ollut outoudessaan aivan omaa luokkaansa

David Bowie ei tunnetusti epäröinut hämmentää yleisöään. CQ-lehden verkkosivuilla julkaistu artikkeli kuitenkin kertoo kesken jääneestä projektista, joka olisi toteutuessaan ollut oma lukunsa jopa kameleontti-Bowien tuotannossa.

Jutussa kirjailija Michael Cunningham, joka palkittiin Pulitzerilla Tunnit-romaanistaan vuonna 1999, kertoo Bowien ottaneen häneen yhteyttä 2000-luvun alkupuolen hiljaisina vuosinaan. Bowie halusi tehdä musikaalin ja koska Cunninghamin kirjat olivat tehneet häneen vaikutuksen, Bowie halusi tilata häneltä käsikirjoituksen.

Ja siitäpä olisi tullut melkoinen eepos. Bowie halusi mukaan aikanaan tähdittämänsä The Man Who Fell to Earth -elokuvan (1976) tapaan ulkoavaruuden muukalaisia sekä päälle ”Bob Dylanin kuoleman jälkeen löytyneitä Dylan-kappaleita” – jotka Bowie siis olisi säveltänyt itse. Mukaan sotkeutui jotenkin myös mariachi-yhtye ja 1800-luvulla elänyt runoilija Emma Lazarus.

Musikaalista ei koskaan tullut mitään, sillä terveysongelmista kärsinyt Bowie sai sydänkohtauksen eikä aiheeseen palattu enää artistin toivuttua. Cunningham arvelee, että molemmat osapuolet näkivät, ettei projektilla ollut tulevaisuutta. Cunningham oli saanut noin kolmanneksen käsikirjoituksesta valmiiksi – teoksen juoni rakentui ulkoavaruudesta maan päälle laskeutuneen alienin ja ihmisnaisen välisen suhteen ympärille – mutta hän ei ollut keksinyt vielä lähellekään, miten kaikki Bowien ideat olisi saatu nivottua yhteen järkeväksi kokonaisuudeksi.

Osa Bowien kehitelmistä sisällytettiin vuonna 2015 ensi-iltaan tulleeseen Lazarus-musikaaliin. Bowien tekemiä Bob Dylan -kappaleita siinä ei sentään ollut.

Kannatttaa lukea tuo CQ:n juttu, varsin lennokas ja hauska tarina. Ja Cunnigham kertoo idolistaan Bowiesta erittäin liikuttavasti. Kuten siitä, kun hän tapasi Bowien vielä kerran Lazaruksen esityksessä kauan parivaljakon yhteisen projektin kuoppaamisen jälkeen:

”Istuimme yhdessä teatterin penkeillä. Sanoin hänelle, että olin iloinen, ettei ideamme ollut kadonnut tyystin. Hän nyökkäsi. Tartuin hänen käteensä. Hän puristi kättäni vastaukseksi. Hetken kuluttua nainen tuli saattamaan hänet ulos teatterista. Hän kuoli kuukautta myöhemmin.”