Muun muassa Acceptissa, Bonfiressä ja Tango Downissa vaikuttanut David Reece promotoi The Metal Voicen haastattelussa 1. maaliskuuta ilmestyvää Baptized By Fire -soololevyään.
Lukuisissa liemissä keitetty laulajaveteraani muisteli olleensa ehdolla myös Judas Priestiin Rob Halfordin korvaajaksi 1990-luvun alkuvuosina. Pesti meni kuitenkin lopulta Tim ”Ripper” Owensille.
Reece sanoo mokanneensa mahdollisuutensa aivan itse.
”Otan siitä syyt niskoilleni”, Reece sanoo. ”Olin noihin aikoihin Sircle of Silencessa ja ne biisit ovat [laulullisesti] ihan toisissa sfääreissä. Kykenin kuitenkin laulamaan ne melko mukavasti. Pystyn siihen edelleenkin, mutta en yhtä säännöllisesti. Minä, Ralph Scheepers ja [Tim] ‘Ripper’ Owens olimme ehdolla Judas Priestiin. Eroni Acceptista oli mennyt rumaksi. Kaikki tiesivät sen, ja koska kaikki tuntevat toisensa, tietyt ihmiset jotka manageroivat molempia bändejä tuntevat myös toisensa. Eräänä päivänä sain faksin Jayne Andrewsilta. ’Meillä on Sircle of Silencen levy ja Glenn [Tipton], minä ja pojat diggaavat siitä. Pääsetkö koe-esiintymiseen?’ Paskoin melkein housuuni. Olin ollut Losissa, koonnut Bangalore Choirin yhteen, grunge oli tullut ja tuhonnut uramme, vaikka luultavasti olimme siihen itsekin osallisia. Mutta tässä sitä vain vastaanotettiin fakseja Jayne Andrewsilta, Glenn Tiptonin kumppanilta, joka on manageroinut [Judas Priestiä] 40 vuoden ajan.”
”Olin tavannut Robin [Halford] muutamaan otteeseen vuosia sitten ja kuullut juttuja siitä, mitä bändissä tapahtui ja kuinka asiat olivat vähän oudossa jamassa”, Reece muistelee. ”Sitten hän lähti soolouralle. Mutta asiat ottivat aikansa ja se oli iso peliliike heille [Judas Priestille]. Olin valmis lentämään Englantiin ja jammailemaan. Päädyin Müncheniin pressikiertueella toisen Sircle of Silence -levyn tiimoilta ja Metal Hammerin päätoimittaja, hyvä ystäväni — olin hänen toimistossaan — sanoi: ’Olen kuullut tästä huhuja. Luulen että pystyt siihen.’ Minä siihen, että ’he ovat lähetelleet minulla fakseja, mutta en ole saanut selkeää vastausta. Meno on kuin hormonikuurilla olleella Acceptilla. Kukaan ei sano juuta tai jaata.’ ’No, minulla on K.K:n käyntikortti’, hän vastasi.”
”Mitä minä siis teen?” Reece jatkaa. ”No, kirjoitan tyhmyyspäissäni kirjeen K.K:lle ja kolme päivää myöhemmin saan faksin. Olin tuossa vaiheessa palannut takaisin Valtoihin. Siinä luki: ’Kuinka kehtaat ohittaa minut ja kirjoittaa K.K:lle? Keneltä sait hänen kotiosoitteensa?’ Pidin suuni supussa koska ystäväni oli kieltänyt minua kertomasta mitään. Ammuin siis itseäni käytännössä jalkaan. Luulen, että he olivat jo tulleet siihen tulokseen, että Ripper oli oikea mies hommaan, mutta jos olisin jättänyt tuon tekemättä, olisin saattanut päästä edes treeneihin asti. Minä vain aloin hätäillä, tyyliin: ’Hei, olen jo Saksassa. Täältä on tunnin lento Lontooseen. Olen valmis. Sanokaa vain kyllä tai ei.’ Olen varma, että takana oli muitakin voimia jotka pelästyttivät heidät. Olin vähän järjiltäni noihin aikoihin. En aio kaunistella asiaa. Olin kuin muutkin ikäiseni jätkät. Tein virheen ja voin jo nykyään naureskella asialle.”