Soundissa 6/26 on mukana pitkä Tarja Turusen haastattelu, jossa käydään läpi laulajan pitkää uraa 1990-luvulta tähän päivään. Mukana on luonnollisesti asiaa myös Nightwishista, ja kuten kotimaisen rockmusiikin historiankirjoihin on kirjoitettu, Turusen ja Nightwishin yhteisestä taipaleesta kehkeytyi kivikkoinen tie. Turunen nousi tähdeksi Nightwishin laulajana ja Nightwish kohosi omiin sfääreihinsä osaksi Turusen tunnistettavan laulun ansiosta, mutta tähän kaikkeen tuli muutos vuonna 2005, kun Turunen erotettiin mittavan mediakohun siivittämänä yhtyeestä. Miten Tarja muistelee nykyään noita aikoja? Lue alapuolelta lyhyt pätkä Timo Isoahon toimittamasta haastattelusta, paljon lisää löytyy lehdestä.
Lue myös: Soundi 6/26: Eppu Normaali, Tarja Turunen, Scorpions, Joku Iiris, Lordi, Rufus Wainwright…
Moni ei välttämättä tule ajatelleeksi, että Nightwishin oli tarkoitus olla akustinen projekti, mutta sinun laulusoundisi muutti… kaiken. Millaisia ajatuksia sinulla on tähän liittyen?
– Kun Tuomas kysäisi minua mukaan, hänellä taisi olla mielikuva siitä pienestä kiteeläistytöstä, joka lauloi hentoisesti ja nätisti jossakin kirkkokonsertissa. Studioon mennessä totuus paljastui: minusta oli kuoriutunut monsteri, jonka klassinen laulu jyräsi kaiken yli. Se oli varmasti hetki, kun Tuomas tajusi, että Nightwish voisi olla jotakin muuta kuin akustista tunnelmointia.
Nightwish nousi ensimmäisen kerran lavalle Kiteen Huvikeskuksessa vuoden 1997 viimeisinä hetkinä. Mitä muistat debyyttikonsertista?
– Mieleen nousevat erityisesti keikkaa edeltäneet päivät. En tiennyt yhtään, miltä hevibändin laulajan pitäisi näyttää, ja lähdin äidin kanssa vaatekaupoille Joensuuhun. Ensin kierrettiin tavallisia putiikkeja, mutta niistä ei löytynyt mitään tarpeeksi näyttävää. Lopulta mentiin seksikauppaan ja ostettiin mustia lateksivaatteita. Ne olivat sitten melko ”rock”.
– Hiukset olivat oma lukunsa. Hyvä ystäväni Marianna Pellinen lauloi keikalla taustoja, ja me sitten värjättiin toistemme hiuksia hopeisella maskaralla yrittäen saada aikaan hienoja raitoja. Valitettavasti lopputulos näytti suunnilleen siltä kuin lokki olisi käynyt kakkaamassa päähän. Ehkä ikimuistoisinta oli kuitenkin se, että leikkasin hiukseni lyhyiksi ja otin permanentin juuri ennen keikkaa. Muistan vieläkin poikien hölmistyneet ilmeet, kun menin bänditreeneihin. Että mitä helvettiä sinä olet tehnyt.
Vaikka jo Angels Fall First -ensilevy nosti Nightwishin yleisön tietoisuuteen, power metalia sinfonisempiin elementteihin ja ”oopperalauluun” sekoittanut Oceanborn osoittautui bändin läpimurroksi. Millaista albumin valmistelu oli?
– Paikoin melkoisen kauheaa touhua. Hypättiin aika lailla tuntemattomiin vesiin, sillä meillä ei ollut varsinaisia esikuvia. Ei siis voitu kuunnella jotakin artistia ja miettiä, että tehdään tuolla lailla. Piti keksiä tekemisen tavat itse.
– Kun Tuomas sävelsi kappaleita, hänellä oli mielessään ääneni, mutta hän ei osannut miettiä lauluteknisiä juttuja loppuun asti. Välillä pitäisi vetää henkeäkin… Biisit olivat muutenkin laulajalle todella haastavia ja fyysisiä. Välillä itkin studion lattialla, kun joku kohta ei tahtonut sujua toivotusti. Tästä syystä vanhojen Nightwish-levyjen kuunteleminen ei ole minulle helppoa. Kuulen lähinnä sen tuskan ja epätoivon, kun kappaleita yritettiin saada valmiiksi.
– Välillä myös keikat olivat todella pahoja rasteja. Toisinaan en kuullut omaa ääntäni lainkaan, kun bändi soitti todella kovaa ja olosuhteet olivat mitä olivat. Minua hirvitti ihan oikeasti, että tuhoan ääneni – oman instrumenttini – huutamalla päättömästi. Ne pelkotilat olivat karmeita, sillä koko ammatillinen elämäni rakentui jo silloin ääneni varaan.
Samaan aikaan kun Nightwishin suosio alkoi nousta kohisten, lähdit opiskelemaan Saksaan. Miten päädyit tähän ratkaisuun?
– Halusin yksinkertaisesti oppia lisää laulamisesta. Yksi iso syy Karlsruheen muuttamiseen oli myös se, miten minuun suhtauduttiin Suomessa. Olin opiskellut Sibelius-Akatemian Kuopion-yksikössä, mutta sitten hain jatko-opintoihin Helsinkiin. Siellä kehuttiin laulua, mutta ihmeteltiin seuraavaksi, miksi ihmeessä laulan hevibändissä. Tuollainen asenne oli suurin syy siihen, että päätin lähteä opiskelemaan muualle.
Oliko saksalaisten suhtautuminen erilaista?
– Täysin. Kun kävelin opinahjon – se oli vaaleanpunainen linna! – aulaan ensimmäisen kerran, jotkut opiskelijat alkoivat huutaa nimeäni. Ihmiset siis tiesivät alusta asti, että olen Nightwishin laulaja, mutta se oli kaikkien, myös opettajien, mielestä pelkästään älyttömän hieno juttu.
Myöhemmin olet puhunut Nightwishin jakautumisesta minä ja muut –leireihin. Mistä siinä oli kysymys?
– Bändin alkuaikojen kiertueet olivat jatkuvaa juhlimista, mutta kohdallani ei tullut kysymyksenkään, että olisin juonut pisaraakaan alkoholia ennen esiintymistä. Keikan jälkeen taas piti alkaa miettiä seuraavaa konserttia. Tavallaan olisi ollut helpompaa liittyä osaksi bailuporukkaa, mutta se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Sen vuoksi jäin usein yksin ja vähän ulkopuoliseksi.
– Kun Marcelo tuli kuvioihin 2000-luvun taitteessa, tilanne muuttui täysin. Hän oli ensimmäinen mies, joka piti minusta huolta ja huomioi sen, että kiertueella on mukana nainen, johon vieläpä kohdistuu diggarien intohimoisin huomio.
Sinun ja Nightwishin tiet erosivat lokakuussa 2005. Mitä ajattelet nykyisin noista ajoista?
– Kun selvisin ensijärkytyksestä, kävin pitkään kovilla kierroksilla ja kyyneliä tuli ihan valtavasti. Kuukausia kestänyt mediariepottelu – minun ja Marcelon elämästä kaivettiin esiin kaikki – tuntui todella ikävältä. Mutta vaikka se oli tosi kova koulu, mitään pysyviä arpia ei jäänyt. Olisin toki toivonut, että asiat olisi hoidettu toisella tavalla, mutta ne menivät niin kuin menivät ja selvisin siitä kiirastulesta loppujen lopuksi ihan hyvin. Nykyään ajattelen puhtaasti niin, että ne tapahtumat ovat osa värikästä menneisyyttäni.