D’Angelo julkaisi täysin yllättäen Black Messiah -albumin muutama päivä sitten. Michael Eugene Archerina syntyneen, 40-vuotiaan r&b-muusikon edellisestä pitkäsoitosta (tammikuussa 2000 julkaistu Voodoo) ehtikin vierähtää lähes 15 vuotta.
Soundin Arttu Tolonen sukelsi tuoreeltaan ylistävän vastaanoton saaneen albumin sisään.
D’Angelo And The Vanguard: Black Messiah
Joskus levy tulee ulos juuri oikealla hetkellä ja kiteyttää jotain ajan hengestä. Marvin Gayen What’s Going On oli sellainen levy ja se on vuosien saatossa osoittautunut poliittisista levyistä kenties parhaiten aikaa kestäväksi. Levyn tapa käsitellä päivän polttavia kysymyksiä vie ne universaalille tasolle, kysymyksiksi joiden kanssa ihmiset ovat aina painineet ja tulevat aina painimaan.
D’Angelon levy julkaistiin puoli vuotta etuajassa, koska taiteilijalle tuli poliisin väkivaltaa protestoivien mielenosoitusten myötä tunne, että sen hetki on nyt. Ja niin onkin. Kantaaottavilta osiltaan levy sopii tähän hetkeen ja kuulostaa tältä hetkeltä vaikka viittaakin vahvasti rikkaaseen menneisyyteen. Mutta koska levy ei alleviivaa mitään näistä asioista, se kestää aikaa kuin ilmiselvimmät esikuvansa Sly Stone, Prince ja Marvin Gaye.
D’Angelon levyllä kuulee ja tuntee yhteyden tämän päivän ja eilisen oikeudenmukaisuuden puolesta käytyjen taisteluiden välillä.
Ajallisen ristivedon lisäksi D’Angelon Black Messiahin puhaltaa myös klassinen soul-ristiveto pyhän ja karnaalisen välillä. Kuten Al Greeninkin tapauksessa, tämän saarnamiehen pojan kohdalla on välillä vaikea tietää laulaako hän seksistä vai uskosta; naisesta vai Jumalasta.
Lyyrisesti levyä riivaa myös epäusko siihen, että kaiken tämän ajan jälkeen olemme yhä tässä samassa sokkelossa, samat naamarit naamallamme. Tämä siis silloin kun ei lauleta jonkinlaisesta hekumasta.
Mutta miltä Roots-rumpali ?uestloven tuottama paluulevy kuulostaa tusinan vuoden odotuksen jälkeen, lähes 15 vuotta klassikkostatuksen saavuttaneen Voodoon jälkeen?
”Gospelia, soulia, rockia, jazzia, hiphopia, bluesia, funkia ja jopa ripaus countrya”
Se on hieno, reunoiltaan ajoittain rakoileva ja ytimeltään tempoileva sekoitus gospelia, soulia, rockia, jazzia, hiphopia, bluesia, funkia ja jopa ripaus countrya. Groovet ovat usein yllättävän epävakaita, jopa juopuneita, mutta hyvin toimivia. Kuin ihmisten soittamia J Dilla -taustoja. Rummut soivat tilassa ja niissä on ripaus sitä Levon Helm –soundia – eli kuulostavat siltä kuin kalvoa lyötäisiin kalliilla silkkitohvelilla. Ja hienoa kitaraa on kaikkialla, osa siitä itse maestron soittamaa.
Levy on täynnä syrjäisiä nurkkia, joissa on kaikuja: torvia, laulua… Jamaika kuuluu täälläkin.
Kuin Daft Punkin Random Access Memories –levykin, myös Black Messiah henkii vanhaa tapaa tehdä asioita. Levyllä alleviivataan ihmisen kosketuksen merkitystä ja soundia joka syntyy kun ilma toimii äänen välittäjäaineena: hämyinen ilma, jossa valo siivilöityy vapaana kelluvien pölyhiukkasten läpi. Siinä missä Daft Punk vei meidät kiiltävään ja valaistuun studiotilaan 70- tai 80-luvun valossa kylpevällä länsirannikolla, D’Angelo hengaa kirkossa rämeen laidalla, seudulla jossa pitää sadan mailin välein pysähtyä putsaamaan hyönteiset auton etulyhdyistä ettei näkyvyys katoaisi.
Maestron ääntä käsitellään usein yllättävilläkin tavoilla. Se saatetaan haudata soitinten sekaan tai sitten sille annetaan joko laulamalla tai käsittelemällä hiukan vieraantunut ja epätodellinen soundi – aivan kuin tarkoituksena olisi tehdä vaikeammaksi päätellä kuinka tosissaan välillä ollaan. Laulupuolella Princen vaikutus kuuluu kenties eniten.
Tämä on epätavallista soul-levyllä.
Levy alkaa kitaran kierrolla – se viittaa konfliktiin ja väkivaltaan, Jimi Hendrixiin manaamassa lihaa repiviä räjähdyksiä kitarastaan militaristista kansallislaulua soittaessaan. Ain’t That Easy kuitenkin asettuu matopurkin lailla kiemurtelevan kitaran kannattamaan rytmiin ja yhtä lailla Princen kuin Funkadelicinkin mieleen tuovaan laulumelodiaan, jota rytmittää vuoden hienoin clap-soundi.
1000 Deaths on levyn psykedeelisin kappale ja funkein antigroove hetkeen. Tämä ja tätä seuraava The Charade ovat levyn turhautuneimpia lauluja. 1000 Deathsin laulaja on turhautunut omaan hybriksen ja heikkouden välillä vaihtelevaan persoonaansa ja Jahveen joka ei kuule rukouksia.
The Charadessa pettymys ja raivo kohdistuu järjestelmään. Soundi tuo mieleen Around the World In a Dayn aikaisen Princen ja lyriikoista löytyy levyn paras ja vahvimmin tässä päivässä kiinni oleva poleeminen heitto.
All we wanted was a chance to talk
’Stead we only got outlined in chalk
Tämän varsin abstraktin ja syventymistä vaativan levyn ilmiselvin sinkku on Sugah Daddy: tahmeasti dubbaava funkki, jonka sanoitus käsittelee yksiselitteisesti viettelyä. Vaikka kuinka abstrahoi, konseptina pussy fart ei taivu kirkkoon mitenkään. Leikkisä ja läpsyttelevä groove kantaa sarjakuvamaista laulua, jossa on välillä ripaus sitä Pointer Sistersiä, joka lauloi jazzahtavilla harmonioillaan Allen Toussaintin Yes We Can Canin.
Kaikissa levyn kappaleissa tähän mennessä on ollut tumma särmä ja soundillisesti niissä on pyritty tilkitsemään kaikki reiät. Yksi tämän levyn hienouksia onkin se miten äänikuvaltaan täydet kappaleet on saatu svengaamaan. Se ei ole helppoa – olla täynnä ilman ruuhkaa.
Really Love tuo muutoksen. Jousia ja nailonkielistä kitaraa viljelevästä introstaan päästyään, se on ilmava ja hengittää. Tämä on kutumusaa sanan parhaassa mielessä.
Back to the Future (Part I) ratsastaa Sly Stonen mieleen tuovalla kahdeksasosa-groovella ja kaipaa yksinkertaisempia aikoja Richmondissa ja nuorudessa. Kiinnostavin tekstinpätkä on tämä:
I been wondering if I can ever again
So if you’re wondering about the shape I’m in
I hope it ain’t my abdomen that you’re referring to
Edellisen levyn aikoihin D’Angelo päätyi tilanteeseen, jossa hänestä tuli seksisymboli, varsinkin laulajan vatsalihaksia auliisti esittelevän Untitled-videon myötä. Tilanteen aiheuttama hämmennys vauhditti omalta osaltaan laulajan julkista hajoamista. Tämä on se imago, josta tämäkin levy pyristelee eroon. Ja mitä nuoruuteen tulee, niin Richmond ei ole välttämättä muuttunut, mutta D’Angelo on sen verran ettei sinne siitäkään huolimatta voi palata. Asioiden voi haluta olevan niin kuin ne olivat, muttei se onnistu.
”Bändin ekonominen soitto kuulostaa maailman luonnollisimmalta asialta”
Hienoa kitaransoittoa pursuavan levyn paras riffi löytyy Till It’s Done (Tutu) –kappaleesta. Parin normaalilla äänellä lauletun kappaleen jälkeen, tämän laulun filosofisia kysymyksiä vilisevät sanat lauletaan taas outouteen taipuvilla äänivalleilla: mitä meistä on tullut? Mihin me kuulumme? Oletko siellä? Minkä edestä me edes taistelemme? Näitä mietimme ”till it’s done”.
Funkadelicin Eddie Hazelin ja Motownin Wah Wah Watsonin henkien valtaama Prayer on acid-gospelia – kemiallisesti hullaantunut, omaa itseään hitaammin ryömivä mato meskaliinipullon pohjalla. Ja se on yksiselitteisesti rukous.
Betray My Heart on jazzia ja bändin ekonominen soitto kuulostaa maailman luonnollisimmalta asialta, sellaiselta johon kaikki vain uivat mukaan, mutta tapa jolla crescendot on rakennettu kertoo jostain aivan muusta kuin jammailulta. Hienointahan on kun homma saadaan kuulostamaan helpolta kuin hengittäminen happiteltassa.
The Door vie maisemiin, joissa nykyään vieraillaan aivan liian harvoin, eli sinne missä soul kohtaa countryn. 1970-luvulla siellä oli välillä vilkastakin, mutta nyt… Ehkä D’Angelon vihellyksen siivittämä country-kappale käsittelee riippuvuutta. Kadonneina vuosina laulaja paini niidenkin kanssa. Laulu kertoo siitä miten täydelliseltä kaikki voi tuntua, mutta miten petollinen ystävä ja rakastaja esimerkiksi kokaiini voi olla.
Back to the Future (Part II) muistelee niitä aikoja. Pelkkä muisto jäi.
Levyn päättävä Another Life kuulostaa eniten siltä ajalta, jona Motownin soul-auteurit alkoivat vaatimaan itselleen luovia vapauksia valkoisille teineille musiikkia suoltavassa detroitilaiskoneessa: Smokey Robinson tai Marvin Gaye tulevat mieleen.
2014 oli soulin ja funkin saralla yllätysten vuosi – Prince teki vahvan levyn, Funkadelic teki vahvan levyn ja nyt viime hetkillä D’Angelo teki levyn, joka saattaa vuosien saatossa osoittautua vielä edeltäjäänsä vahvemmaksi. Black Messiah on pimeää pelkäämätön ja elämää rakastava, voimiensa tunnossa piehtaroivan artistin tutkimusmatka. Harvoin näin kauan työn alla ollut levy, josta huokuu näin suuri vaivannäön ja obsessoinnin määrä, kuulostaa näin vapautuneelta. Tai harvoin levy, joka ei kuulosta miltään viime vuosina tai vuosikymmeninä ilmestyneeltä, kuulostaa näin luonnollisesti tähän hetkeen istuvalta.