DAVID BOWIE: The Next Day

Arvio julkaistu Soundissa 3/2013.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

Arvio

DAVID BOWIE
The Next Day
Iso Records

Muutama vuosi sitten David Bowie hätkähdytti fanejaan kertomalla vetäytyvänsä musiikkibisneksestä. Jo aiemmin hän oli ilmoittanut lopettavansa keikkailun saatuaan vuonna 2004 sydänkohtauksen kesken festivaalikonsertin Saksassa. Internetissä liikkuu arvailuja ja huhuja Bowien terveydentilasta. Vetäytymisen syyksi artisti ilmoitti kuitenkin kyllästymisensä rockbisnekseen. Yhteistyökumppani, luottotuottaja Tony Visconti kertoi, että Bowie palaa levytysrintamalle ja studioon vain, jos uusi materiaali on ”maata mullistavaa”.

Rockin merkittävin modernisti ja suurin diiva ei ole koskaan kärsinyt liiasta vaatimattomuudesta. Innokkaimmat odottivat seuraavaksi kai oopperaa tai musikaalia. Yllätys oli suuri, kun Bowie julkaisi tammikuussa kymmenen vuoden tauon ja pitkän hiljaiselon jälkeen klassisten Bowie-balladien perinnettä ylväästi jatkavan Where Are We Now? -paluusinglen ja kertoi samalla uuden levyn julkaisusta.

Bowiella on maneerinsa, mutta repertuaari, josta hän biisinsä ammentaa, on poikkeuksellisen laaja.

The Next Dayn kansi hämmentää. Se on restauroitu versio ikonisen ”Heroes”-levyn (1977) kannesta.  Vanhan päälle on asemoitu törkeästi valkoinen neliö, jossa lukee uuden levyn nimi. Sommitelman ideana oli tekijöiden mukaan menneisyyden hävittäminen.

Onko The Next Day siis uusi ”Heroes”? Ei ole. Tekijälleen The Next Day merkitsee kai uutta alkua, mutta musiikillisesti levy on synteesiä Bowien uran eri vaiheista, eikä se siten poikkea merkittävästi kahdesta edeltäjästään, Heathen- ja Reality-levyistä (2002 ja 2003), jotka Bowie teki niin ikään Viscontin kanssa.

The Next Day soi yhtä aikaa orgaanisena ja modernina. Jo Earthling-albumilla (1997) tiukasti kannuttaneen Zachary Alfordin patteristoa ei ole prosessoitu viime levyjen malliin muoviseksi. Sähkökitarat murisevat modernisti ja rytmikitaristi Gerry Leonard riffittelee antaumuksella. Visconti  ja avantgarde-kitaristi David Torn maalailevat laajalle kankaalle mystisiä tähtikuvioita.

The Next Day paljastaa moninaisen luonteensa vasta useiden kuuntelujen mittaan, kuten useimmat David Bowien kestävimmiksi osoittautuneet albumit. Bowiella on maneerinsa, mutta repertuaari, josta hän biisinsä ammentaa, on poikkeuksellisen laaja. Aloituskappale The Next Day johdattelee Berliini-kauden kolkon taiderockin tunnelmiin. 66-vuotias Bowie laulaa ”Here I am, not quite dying” ja kuulostaa ilkikuriselta ja elinvoimaiselta. Tyly Dirty Boys ruhjoo vastaantulijat sähköisellä bluesillaan. If You Can See Me muistuttaa 1990-luvun levyjen elektronisesta fuusiosta. Levyn riemastuttavin kappale Dancing Out In Space sovittaa todella vastustamattomasti yhteen Motown-rytmiä, härskiä glamboogieta ja vieraantunutta spacerockia.

Idioottiriffiin pohjautuva (You Will) Set The World On Fire voisi hyvin olla peräisin Diamond Dogsin (1974) sessioista. Levyn päättää kohtalokas balladikaksikko. Hyytävällä You Feel So Lonely You Could Diella Bowie laulaa todennäköisesti itselleen. Päätösraita Heatin rivi ”I still don’t know who I am” saa metatasoisia merkityksiä.

David Bowien suvereenius on perustunut aina nerokkaaseen draaman tajuun. Hän on ollut milloin Ziggy Stardust, Aladdin Sane tai Thin White Duke. Avoimella ja rennolla The Next Daylla David Robert Jones ei esitä muiden kuin David Bowien roolia. The Next Day on ytimekäs ja suoraviivainen mutta koko mittansa läpi kiehtova kokonaisuus. Draamaa sille luovat erilaiset siirtymät ja kontrastit – riittävän monipuoliset kappaleet – sekä Bowien ikuisesti arvoituksena pysyvä aristokraattinen olemus.

Onko The Next Day Bowien viimeinen levy? Tuskin on. Tony Visconti on kertonut, että kaksi vuotta kestäneissä sessioissa nauhoitettiin yhteensä 29 kappaletta. Niistä riittäisi siementä toisellekin levylle. Jos suunnitelmat toteutuvat, pari alkaa työstää seuraajaa jo kuluvana vuonna.

Lisää luettavaa