DREAM THEATER: Live Scenes From New York

Arvio julkaistu Soundissa 12/2001.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Dream Theater -rintamalta ei mitään uutta: John Petruccin kitaransoitosta huomaa, että niinkin tuore kuin 90-lukuinen ilmaisu alkaa olla jo aika kulunutta. Solisti James LaBrie on edelleen progemetallin Barry White.

Arvio

DREAM THEATER
Live Scenes From New York
Elektra

Dream Theater -rintamalta ei mitään uutta: John Petruccin kitaransoitosta huomaa, että niinkin tuore kuin 90-lukuinen ilmaisu alkaa olla jo aika kulunutta. Solisti James LaBrie on edelleen progemetallin Barry White. Basisti John Myung osoittaa (jälleen kerran) Zen-mäistä pidättyvyyttä sekä tilanteen hallintaa pitämällä linnaketta pystyssä muiden sooloillessa, sooloillessa ja taas sooloillessa. Hän on se tossun alle alistettu perheenisä, joka 20 vuoden suhteen päätteeksi losauttaa ilmat pihalle vaimostaan, lapsistaan ja itsestään. Eli raivoisaa huitomista sisältävä bassolevy on mielenterveyden pitimiksi ehkä jo suunnitteilla. Tuorein tulokas, kosketinmies Jordan Rudess, tiluttaa hänkin paikka paikoin kuin henkensä hädässä ja tyylitajunsa unohtaneena. Genren suurimpiin "mitä jos..?" -kysymyksiin lukeutuukin ainaisesti pohdinta siitä, miten Jens Johansson olisi mahtanut DT:n ruotuun istua. Tämän keikkatriplan sankariksi nousee hieman puun takaa aikoinaan kepeällä otteella itseään ilmaissut rumpali Mike Portnoy, joka tuntuu löytäneen Bozziota ja Peartia lainailevaan soittoonsa roppakaupalla sisältöä, painoa sekä motivaatiota. Hänen laserintarkan, mutta nyt myös poikkeuksellisen kyrväkkään nuijimisensa myötä muun muassa Scenes From A Memory -teemalevyn (1999) täyttänyt teos saa aivan uutta ilmettä. Konseptiltaan alunperin 77-minuuttinen opus on toki samanlainen Henkinen Hervanta kuin studiotallenteellakin, mutta nyt edes dynamiikassa on eroja. Kyseisen hengentuotteen alkuosan parissa kuluukin liven ykköslevy kokonaan.
Levyistä keskimmäinen alkaa edellämainitun mammutin kahden viimeisen raidan myötä, mutta omistuu muuten erillisille biiseille, kuten hieno Metropolis Pt.1, raju The Mirror sekä sivuhanke Liquid Tension Experimentin Acid Rain. Paketin viimeisellä kiekolla luetaan kolmiosainen A Mind Beside Itself, 25-minuuttinen A Change Of Seasons sekä näiden välipalana yhdeksän vuoden takainen mainio Learning To Live. Kolme levyllistä näin hellittämätöntä tykitystä lienee likimain letaali annos kovimmallekin masturbaatiomusiikin ystävälle, eikä helppoa ole muillakaan. Parasta Dream Theaterin värikylläisessä musiikissa onkin häpeämätön asenne: biisit alistetaan surutta tekniselle osaamiselle, jonka puutteesta ketään näistä instrumentalisteista ei ole voinut koskaan epäillä. Miehet soittavatkin taas kuin valmistautuisivat joihinkin olympialaisiin. 

Lisää luettavaa