Newyorkilaisbändi on jo aikoja sitten vakiinnuttanut progesauruksen maineensa, mutta jaksaa silti tehdä kokeiluja ilmaisussaan. Massiivista edeltäjää The Astonishingia (2016) yksinkertaisemmin synnytetty, tuotettu ja toteutettu Distance Over Time on yhä tunnistettavaa Dream Theateria: raskasta, melodista, kiemuraista ja tiluttelevaakin.
Aina verrattain raskaana synamattojen ja herkistelevänkin laulun alla soinut yhtye tuntuu nyt totuttua ärhäkämmältä nimenomaan riffipuolella. Rytmiset junttaukset ovat kuuluneet bändin repertuaariin aina, mutta nyt niissä on paikoitellen vielä ylimääräinen alavireessä möyrivä djent-vaihde. Kohdakkoin bändi kuulostaa siltä, että se haluaisi kisailla Meshuggahin kanssa, mutta perääntyy viisaasti pienen härnäyksen jälkeen. Sitten se ottaa kiikariinsa Yesin tai Genesiksen kaltaiset progelegendat ja King Crimsonin teknisen yliampuvuuden ja kumartelee perinteeseen. Vaan vankalla kokemuksella ja kaiken läpi paistavalla omalla otteella paketti pysyy kuitenkin kasassa, eikä edes kuulosta väkinäiseltä.
Distance Over Time on kyllä miedosti yllättävä, mutta samalla ei kuitenkaan. Yhtyeeltä on totuttu kuulemaan irtiottoja moniulotteisesta perussapluunasta, mutta pohjatasolla bändi on aina pysytellyt omassa uomassaan. Niin myös nyt, ja ihan hyvä niin.
