DREAM THEATER: Dream Theater

Arvio julkaistu Soundissa 11/2013.
Kirjoittanut: Asko Alanen.

Arvio

DREAM THEATER
Dream Theater
Roadrunner

En tiedä, kannattiko 12. studioalbumi Dream Theater ottaa ensimmäiseksi hartaammin kuunnelluksi bändin levyksi. Yhtyeen historia, rumpalin Mike Portnoyn kolmen vuoden takainen ero ja Mike Manginin näytön paikka lataavat nyt jo toiseen kiekkoon näkökulmia ja soittoteknisiä havaintoja, joista satunnaisemmalla kuuntelijalla ei ole aavistustakaan. Vahva kiinnostus heräsi silti bändin jalostaman progemetallin ainesten aktiivisen muokkauksen ja avaraa soittoa ja soundia koristelevien melodioiden ansiosta.

Yli 77-minuuttinen eepos tarjoaa yllättävän tuoreen yhdistelmän Yesin ja Genesiksen kulta-ajoista Rushin kiipparikauteen juontuvia synteettisiä sävyjä, äkkivääriä tahtikikkoja, popmelodista hardrock-laulantaa sekä tarpeen tullen römeitä thrash-kitarariffejä ja tulisia soolokiidätyksiä. Retrosävyt eivät ole kosiskelevia, vaan loogisia elementtejä omaksutussa linjassa, joka kohoaa jopa romanttisen filmimusiikin sinfonisuuteen.

Sointikuva on runsas ja rikas, mutta ei millään muotoa täyteen ahdettu. Tuplaversiolla onkin vaihtoehtona elämystä avartava 5.1-dvd. Kokonaisuutena Dream Theater ei kiteydy niin hyvin kuin toivoisi. Kappaleet ja niiden osat toimivat sikäli lyhytnäköisesti, että ne kulkevat vilkkaasti tajunnan läpi jättämättä tyydyttävän eheitä, tarkentuvia mielikuvia siitä, mitä oikeastaan on tekeillä.

Lisää luettavaa