Marraskuussa 2025 meiliboksiini kilahtaa tiedote, yksi niistä lukemattomista, joita vastaanotan päivittäin. ”Joel Hokka tekee paluun uuden yhtyeensä kanssa – mukana yllättäviä huippunimiä!” huutaa sähköpostin otsikko.
Hokan nimi ei herätä alkuun valtaisaa innostusta. En ole koskaan ollut mikään Blind Channel -diggari, ja ensimmäisenä bändistä pamahtaa aina mieleen se yletön keskarien heiluttelu UMK- ja Euroviisu-hulinoissa. Jokin siinä risoi, eikä vähiten Hokan itsensä vuoksi. Hän oli rasittavalta vaikuttava mutta samalla ilmeisen valovoimainen hahmo. Sellaisethan helposti ärsyttävät, ja niin niiden tietysti kuuluukin.
”Yllättävät huippunimet” saavat kuitenkin avaamaan meilin siltä katsomalta, ja niiden – tai ainakin henkilöistä toisen – myötä kiinnostus alkaa kasvaa.
En ole fanittanut pahemmin The Rasmustakaan, mutta bändin entisen kitaristin Pauli Rantasalmen tiedän osaavaksi biisintekijäksi. Kun miehen riffivainun ja hitintekopotentiaalin yhdistää lauluhommat eittämättä taitavaan Hokkaan, luvassa voi olla jotain mielenkiintoista.
Kolmas nimi on minulle ennestään uppo-outo. Hän on Jimi Aslak, nuori rumpali, joka on kerännyt soittovideoillaan suomalaisittain aivan julmetun määrän verkkoseuraajia. Pikainen tarkistus Instagramista vahvistaa, ettei suotta. Taitava, selkeästi somekarismaa omaava kaveri.
Tiedotteen mukana on linkki In the Darkness -nimiseen debyyttisingleen. Kun klikkaan biisin soimaan ja päästään kertosäkeeseen, alkaa naurattaa muukin kuin biisin nimen flirttailu sen The Rasmus -hiteistä suurimman suuntaan. Rantasalmen kosketuksen ja entisen bändinsä takavuosien hiteiltä tutun kitaroinnin tunnistaa välittömästi, ja biisi kietoo pauloihinsa yllättävin tehoin.
Lisää seuraa. Vuodenvaihteessa julkaistava Death by Cupid’s Arrow vie kertosäkeellään sointia enemmän Hokan entisen bändin linjoille, ja kolmas sinkku Heart Said No on puolestaan selvä nyökkäys HIMin goottitonteille – jälleen muutenkin kuin nimellään. Biisejä yhdistää se, että niitä on kerran kuultuaan todella hankala saada päästään.
Kun Hokka-yhtyeen debyyttialbumin promo saavuttaa minut alkukeväästä, selviää että koko kiekolla maalataan 2000-luvun alun musiikillisia maisemia nykyaikaisin hd-värein. Samalla kun saa hihitellä, että tuonkin ne kehtasivat tehdä, meno kuulostaa jotenkin pirun raikkaalta.
Tätäkö tässä oli tosiaan kaivattu?
Miekan tie
”Orpo saapuu sensein taloon menneiden kamppailujen tuskan uuvuttamana, arpi kasvoillaan. Sensein ohjauksessa hän saa takaisin voimansa ja hänestä tulee soturi – valmis kohtaamaan maailman vielä kerran.”
Jotakuinkin näin kääntyy Hokan debyyttialbumin tiedotetekstin alku. Promokuvissa ja videoissa Hokka on puettu pitkään punaiseen viittaan, ja In the Darknessin videolla senseihahmo Rantasalmi ojentaa hänelle seremoniallisesti samuraimiekan.
Hokka-lore on saanut alkunsa. Mutta mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys? Voisi nimittäin kuvitella, että vastaavaa soturimyyttiä voisi rakennella kotimaisistakin aineksista.
– Tuo miekkaläppä lähti siitä, että olen fanittanut Kill Bill -elokuvia, ja Hokka-artistinimessä puolestaan on sellaista tiettyä Japani-estetiikkaa, Joel Hokka selittää helsinkiläisen hotellin aulabaarissa.
Toisin kuin entinen artistiversionsa ehkä antoi ymmärtää, Hokka on tietysti mukava, jotenkin sympaattisenkin oloinen kaveri.
– Ja mä nyt vaan satun tykkäämään siitä, miltä pitkä viitta näyttää, kun tuulikone puhaltaa siihen, hän lisää.
Teemaan liittyy sekin, että Rantasalmi asui aikoinaan seitsemisen vuotta Aasiassa ja hänen lapsensa ovat puoliksi singaporelaisia. Lisäksi Hokka löytää sillan Suomen ja Japanin väliltä.
– Miettii vaikka muumeja, jotka on siellä suosittuja, ja onhan näissä kielissäkin tiettyjä yhtäläisyyksiä.
Pistetään jonon jatkoksi sekin, että etenkin suomalainen raskas rock on ollut Japanissa aina kovassa huudossa, ja onpa tästä silmienvenyttelyn luvatusta maasta tullut sellainenkin bändi kuin vuonna 2004 perustettu Whispered, jonka melodinen death on ristitty ”samuraimetalliksi”.
Hokka rientää kertomaan vielä yhdestä kiinnostavasta nyanssista: bändin kirjainlogo, jossa kaksi k-kirjainta on aseteltu selät vastakkain ikään kuin x:n muotoon, vastaa likipitäen sanaa, joka tarkoittaa veistä – mutta venäjäksi.
– Suomen murresana ”hokkarit” tulee kengistä, joissa on terät, hän valaisee.
Kun Hokka uusine bändeineen debytoi lavalla uutenavuotena Ouluhallista televisioidussa Vuosi vaihtuu -konsertissa, tarkempi tv-katsoja saattoi huomata miekan ujuttautuneen myös osaksi laulajan mikkiständiä.
Hokan yhdessä Tuukka Fältin, vanhan bänditoverinsa ajalta ennen Blind Channelia, kera ideoima ständi sai pontimensa siitä, että laulaja halusi samanlaisen näyttävän telineen kuin Kornin Jonathan Davisillä tai Apulannan Toni Wirtasella. Omannäköisensä tietysti. Aito katana osaavalle sepälle, ja homma hoidettu.
Samuraiteema myös ilmentää kuvaannollisesti tosielämän toimintamalleja. Hokkaa 14 vuotta vanhempi isovelihahmo, kaiken musiikkimaailmassa kokenut ja luonteeltaan yltiörauhallinen Rantasalmi on tarkkaavaisuushäiriöiseksi lapsena todetulle, aikuisenakin perin rauhattomalle Hokalle tarpeellinen maadoituspiste.
– Meillä on kummallinen yhteys, biisitkin syntyvät kuin itsestään ja niistä tulee just sellaisia kuin halusinkin, Hokka sanoo.
– Joku sanoi hyvin, että kunnioitan vain ihmisiä, joissa näen auktoriteettia. Se on vähän huono puoli mussa, mutta joka tapauksessa näen Paulista, että se tietää mistä puhuu. Se on paljon viisaampi kuin minä.
Hokka-yhtye: Jimi Aslak, Joel Hokka ja Pauli Rantasalmi. Kuva: Natalie Pastakeda
Klassinen rock nyt
Joel Hokan ja Pauli Rantasalmen yhteydestä syntyneet kappaleet ovat niin sävelten kuin sanojen osalta tasapuolista yhteistyötä.
Rantasalmi ei anna näissä puitteissa haastatteluja, mutta se on tiedossa, että entisen rundikaverinsa Ville Valon tekemiset ovat olleet hänelle yksi Hokka-operoinnin mittatikuista. Samalla tämän lehden ilmestymispäivänä julkaistavalle Via Miseria IV -levylle on valmisteltu materiaalia, joka kannustaisi Valoa itseäänkin kilpailuun sävellystatameilla.
Jos nakkaa soimaan vaikkapa levyn viimeisen varsinaisen Hokka-biisin Serpent’s Songin, edellä kirjoitettu käy järkeen: goottisävelmä pelaa kursailematta Valon aseilla, mutta maestrollakin olisi tekemistä samojen tarttuuvuuslevelien saavuttamisessa.
Hokka sanoo, että olisi halunnut Blind Channelin menevän enemmän juuri tähän suuntaan.
– Mulla ei enää resonoineet ne biisi-ideat, joita työstettiin mun viimeisenä keväänä. Istuin vaan sitten turpa kiinni nurkassa, laulaja toteaa. Hänen jutuistaan saa kuvan, että Blind Channel oli ainakin menossa entistä metallisempaan suuntaan.
Via Miseria IV -albumin tuotti yhteistyössä bändin kanssa Joonas Parkkonen, Hokan ex-yhtyeen ja esimerkiksi Lost Societyn takaa tuttu mies. Miksauksesta ja masteroinnista vastasi Jesse Vainio. Kyseessä on sikälikin viekas levy, että sen sisältö edustaa tekijöidensä lailla useampaa musiikillista sukupolvea.
Jo heti avausbiisi, neljäs single Blackbird kertoo, ettei tarjolla ole mitään turboahdettua uusmetallia, vaan Rantasalmen vaivattoman varmoin ottein soittama riffi on silkkaa 70-lukuhenkistä klassista rockia. Asetelma on hieman sama kuin The Rasmuksen lopullisella läpimurtoalbumilla Dead Lettersillä (2003), joka suorastaan hämmentää ajattomuudellaan tänä päivänä kuunneltuna.
Ja juuri kyseisen levyn menoa Joel Hokka halusikin. Hän teki tahtonsa selväksi Rantasalmen kotona osoittamalla tämän seinällä roikkuvaa kultalevyä ja toteamalla, että tehdään tuo uusiksi tässä ajassa.
– Se idea tuntui Paulista freesiltä, koska siitä levystä on niin pitkä aika, Hokka sanoo.
Hän jatkaa muistuttamalla, että häntäkin nuorempi sukupolvi – kuten uuden vuosituhannen sarastaessa syntynyt rumpali Aslak – on alkanut pikkuhiljaa kuunnella nollaluvun musiikkia. Moni uusi bändi ei kuitenkaan hyödynnä sen anteja suoraan.
– Kaikki se 2000-luvun alun MTV-rock, se on mun suurin rakkaus. Ja siihen samaan loreen kuului The Rasmuksen In the Shadows ihan samalla lailla kuin Linkin Parkin In the End ja kaikki se ihana lapsuuden pullantuoksuinen rokki. Tai Kent. Sitä mä haluan itsekin tehdä. Ja niitä ajoilta on peräisin myös ne leffat, joista me ollaan periaatteessa ammennettu meidän visuaalisuus.
Hokka tunnustautuu myös kovaksi Ghost-faniksi, joten kukapa tietää, millaisissa muodoissa punaviittainen sankari tulee bändinsä tulevilla julkaisuilla vielä esiintymään.
Yli on enemmän
Pauli Rantasalmella on ollut aiemmalla urallaan musiikillisia projekteja, jotka hän on nikkaroinut alusta loppuun itse. Hän on tehnyt biisit, valinnut niiden esittäjät ja suunnitellut kokonaisuudet pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Ari Väntäsen The Rasmus -kirjassa hän kertoo supersuositun lempilapsensa, Pikku G:n moninkertaista platinaa myyneen Räjähdysvaara-albumin (2003), olleen läpikotaisin etukäteen laskelmoitu projekti. Myös samoihin aikoihin vaikuttaneen Kwanin hän muovasi niin sanotusti omaksi kuvakseen.
Nyt kyseessä on ensisijaisesti Joel Hokan bändi, jonka kappaleita Rantasalmi rakentaa laulajan ohjeiden mukaan ja toimii ikään kuin laaduntarkkailijana Hokan ideoille. Rumpali Aslakin pestaamiseen lienee vaikuttanut ilmiselvien taitojen lisäksi myös nuoren miehen valtaisa somenäkyvyys: hänellä on eri kanavissa kaikkiaan yli puolitoista miljoonaa seuraajaa.
Laskelmoitua? Mene ja tiedä, mutta hyvällä tavalla ylilyötyjä lopputuloksia kaksikon yhteisestä mietintämyssystä joka tapauksessa putkahtaa. Kun esimerkiksi kuulin Heart Said No -biisin rivin ”melancholy is my home” ensimmäistä kertaa, en aidosti tiennyt, mitä menosta pitäisi ajatella. Mutta homma toimii, ja sehän on pääasia.
Överiys pohjautuu pitkälti siihen, että tämä synkkä aika tarvitsee todellisuudesta irtautumista, Hokka sanoo. Hän ei pelkää myöntää bändinsä pyrkivän ennen muuta viihdyttämään. Samaan aikaan hänen biisinsä ammentuvat kuitenkin syvistä tunnoista. Miten tietynlaisen kielen poskessa käyttämisen ja näiden tuntemusten välisen ristiriidan kanssa oikein pelataan?
– No siis, Suomessahan on tällainen tosi vakava häpeän kulttuuri, mitä vastaan olen yrittänyt alkaa taistella. Teet täällä konkurssin, niin elämä on ohi. Jenkeissä olet oikea yrittäjä vasta ekan konkurssin jälkeen, Hokka sanoo.
– Otetaan nyt vaikka meidän eka keikka. Jos se meniskin päin vittua, niin mitä sitten? Me oltiin kuitenkin niin rohkeita, että mentiin Tavastialle. Menin sinne viitan kanssa heilumaan omalla nimelläni, oman musani kanssa.
Hokka on puhunut julkisuudessa joutuneensa aikoinaan koulukiusatuksi ja samalla huonosta itsetunnostaan, epävarmuudestaan ja erilaisista henkisistä ongelmistaan. Tammikuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin varsin avoin haastattelu, jossa hän kertoi senkin, ettei ole kokenut lukemattomista suhteista huolimatta koskaan romanttista rakkautta. Se on tunnetulta artistilta varsin rohkeaa puhetta.
Hokan tähän hetkeen kuuluu aktiivinen pyrkimys pois vanhoista toiminta- ja ajattelumalleista. Siihen liittyy paitsi Helsingin yöelämässä rockjumalan lailla takki auki liihottelun lopettaminen myös itsensä arvostamisen opetteleminen.
– Olen alkanut kääntää homman siihen, että osaan olla vähän jopa ylpeä itsestäni.
Hokka-loren punaviittainen sankari katana kourassaan on tavallaan samalla asialla.
– Ajattelen vähän niin, että olen lapsiminälleni, entisaikojen kärsineelle minälle, velkaa sen, että pelastan hänet, Hokka sanoo.
– Kun Tavastialla lähtee soimaan Kill Billistä tutun Bang Bang (My Baby Shot Me Down) -biisin sävelet ja on aika astella lavalle, katson itseäni peilistä ja totean sille kuvalle, että minä olen ansainnut tämän. Se on vähän itsekeskeistä, mutta kukaan ei voi sanoa, etteikö oppirahoja olisi maksettu.
Vapaudu vankilasta -kortti
Siihen nähden, että Joel Hokka on vasta 32-vuotias, hän on kokenut musiikkitouhuissa paljon.
Oulun kupeessa Oulunsalossa uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä perustetut varhaiset bändiviritelmät johtivat ensimmäiseen levyttäneeseen yhtyeeseen, In Flames -vaikutteista melodista death metalia soittaneeseen Scarmiin. Yhden pitkäsoiton ja pari ep:tä julkaissut ryhmä oli Hokan ensimmäinen, jossa hän kitaroinnin lisäksi myös lauloi.
Oulun Madetojan musiikkilukiossa perustettiin puolestaan Blind Channel, joka julkaisi debyyttilevynsä 2016. Seuranneessa yhdeksässä vuodessa tehtailtiin neljä albumia lisää ja samalla suomalaista musiikkihistoriaa.
Vielä niinkin vähän aikaa sitten kuin alkuvuodesta 2024 Hokka ja bändin toinen laulaja Niko Moilanen puhuivat Soundissakin kymmenvuotissuunnitelmista ja visioivat ties mitä. Se oli kuitenkin harhaa.
Kun Hokka erotettiin Blind Channelista molemminpuolisen puntaroinnin jälkeen huhtikuussa 2025, tilannetta oli edeltänyt vuosia kestänyt hulabaloo, joka starttasi vuoden 2021 UMK-kilpailusta ja sitä seuranneesta Euroviisu-edustuksesta.
Blind Channel kouraisi Rotterdamin-loppukilpailusta Suomen kaikkien aikojen toiseksi korkeimman sijoituksen pamauttamalla sijalle kuusi, ja näkyvyys vei yhtyeen suosion ennenkokemattomille taajuuksille. Jo niitä oli kypsymättömän ihmisen hankala hallita.
Seurasi loputonta kiertämistä niin Euroopassa kuin useaan otteeseen myös Yhdysvalloissa, ja varsinkin jälkimmäiset rundit olivat valtaisa pudotus Euroviisujen loistosta ja glamourista. Kuusihenkinen bändi matkusti yleensä bandwagonilla, noin puolikkaalla normaalilla keikkabussilla, ja olot olivat lyhykäisiä lämppärislotteja bändeille kuten From Ashes to the New, The Hu, Lacuna Coil ja P.O.D. heittäneille suomalaisille varsin karut.
Alkoholia kului reilusti, ruokaa vähemmän, eikä Hokka kyennyt nukkumaan. Hänen viimeiseksi jääneellä jenkkirundillaan meno oli jo sellaista, että artisti nyyhkytti keikkavaunun lattialla eikä ajatellut mitään muuta kuin kotia.
– Olisin maksanut mitä vain, että olisin päässyt pois sieltä, hän toteaa tuoden mieleen kanssapohjoispohjalaisten Sentenced-miesten kommentit aikoinaan.
Muun bändin ymmärrys riitti aikansa, mutta kun tolkuton väsymys ja henkinen pahoinvointi alkoivat aiheuttaa kasvavissa määrin kitkatilanteita, Hokka ymmärsi sanomattakin, että laskuri hänen poistumiselleen joukosta oli käynnistynyt.
Se, että hänet lopulta erotettiin, oli paitsi paha paikka myös valtava helpotus. Hän pohtii, olisiko koskaan lähtenyt itse, vaikka sellaista suunnittelikin. Kaikkiaan epäselvä tilanne oli jatkunut puolitoista vuotta.
– Sen lopullisen palaverin jälkeen mulla oli vähän kuin vankilasta vapautuneen olo. Itkin ja tunsin samalla äärimmäistä vapautta.
Se tunne on kuulemma valloillaan edelleen, mutta samalla Hokkaa tuntuu kaihertavan, että lähtö tuli lopulta muiden päätöksellä. Hän sijoittaa puheissaan itsensä samaan jatkumoon entisen Nightwish-laulajan Tarja Turusen sekä Battle Beastin aikoinaan perustaneen ja siitä kengityksi tulleen Anton Kabasen kanssa. Heistä jälkimmäisen Hokka kertoo tavanneensakin vastikään ja käyneensä hänen kanssaan tuloksellisia keskusteluja.
– Paljon oli samastuttavaa siinä kaverissa ja tarinassa. Fiksu ja nero tyyppi, jolta sai runsaasti vertaistukea. Kehui mun juttua ja sanoi, että kova siitä tulee.
Erottamisensa jälkeen Kabanen pystytti hyvään sukseeseen kiihdyttäneen Beast in Blackin, joka on vieläpä samalla lafkalla Hokan kanssa. On helppo uskoa, että kaksikolla riitti puhuttavaa.
Runsaimmin vertaistukea Hokka on kuitenkin saanut Rantasalmelta, johon laulaja oli tutustunut jo hieman paremmin pohtiessaan, lähteäkö vaiko jäädä. Vaikka Rantasalmi ehti tehdä eropäätöksen itse ja jättää The Rasmuksen taakseen ennen bändin euroviisuhulinoita vuonna 2022, edeltävissä tilanteissa on runsaasti samantyyppisiä piirteitä.
Omille teille päädyttyään Hokka päätti jatkaa soolouralle ja soitti mentorilleen uusia demojaan, jotka eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Hokan tokaisu, että tee itse parempia, johti Rantasalmen tekemään, ja lopputuloksesta luemme nyt Soundista.
Parivaljakon tämänhetkisenä suunnitelmana on ainakin albumitrilogia, jonka ensimmäinen näytös Via Miseria IV on – järjestysnumero on toki viittaus Star Warsiin, jonka ensimmäinen osa oli tavallaan neljäs. Tiedättehän te.
Albumin julkaisee suuri Nuclear Blast, jonka luottamuksesta uuteen bändiinsä kertoo jotain, että haastatteluhetkellä neuvotellaan seuraavan albumin optiosta, vaikkei ensimmäinenkään ole vielä ulkona.
Meni miten meni ja tuli mitä tuli, yksi asia on historian valossa varma: toiminnalla on oltava tiukat rajat. Hokka on läksynsä oppinut, ja vaikka elo on nykyään esimerkiksi meditoinnin ja päihteidenkäytön rajun vähentämisen seurauksena merkittävästi viime vuosia auvoisampaa, ylikuormitus ei poistu muistista.
Hokka puhuu aiheesta pitkään ja polveilevasti, mutta selostuksen pohjimmaisen viestin voi tiivistää pariin virkkeeseen.
– Se oli ihan vitun kauheaa. En halua olla sellaisessa tilanteessa enää koskaan.
Joel Hokka Blind Channelin mikin varressa. Kuva: AOP
Uusi pimeä puoli
Hokka-yhtye ei ole soittanut vielä keikan keikkaa. Vuodenvaihteen pari biisiä Oulussa vedettiin playbackinä, ja debyyttiesiintyminen livenä tapahtuu Helsingin Tavastialla 7. toukokuuta. Trion lisäksi mukana on kakkoskitaristi, Ville Valon bändistäkin tuttu Sampo Sundström. Alataajuudet hoitaa kone.
Haastatteluhetkellä maaliskuussa bändi ei ole treenannut yhdessä kertaakaan. Luotto yhteissoitannan toimivuuteen on kuitenkin kova, ja epäilevät kommentit kuittaantuvat Hokan puolihuolimattomalla tokaisulla, että ammattimiehet kyllä hoitavat homman. Myöskään hänen oma asemansa yhtyeen ainoana laulajana ei huoleta.
– Eihän siitä ole kuin reilu vuosi, kun tuli lavalla laulaa luikauteltua, Hokka sanoo viitaten viimeiseen Blind Channel -keikkaansa Oulussa joulukuussa 2024.
– Musta sanottiin aina BC:n aikoina, etten osaa laulaa niin hyvin kuin Niko, ja enhän mä osaakaan. Mutta mulla on iso fiilis ja oma soundi, ja jos joku ei diggaa siitä, niin ihan sama. Mietit jotain Kurt Cobainia, niin ei se nyt livenä ihan hirveän hyvä laulaja ollut. Ei tämä ole mikään vitun Voice of Finland.
Miekan on joka tapauksessa oltava terässä, sillä bändille on buukattu kesäksi mukavasti vetoja. Agendalla on Tuskaa, Ruis- ja Ilosaarirockia sekä kesän huipentava ensiesiintyminen ulkomailla, Sveitsin Rock the Lake -festivaaleilla.
Mitään jättisettiä ei ole tässä vaiheessa luvassa. Via Miseria IV on lopun Seal-covereineenkin – onnistunut luenta Kiss from a Rosesta, muuten – vain 35-minuuttinen albumi, jonka tarjonnalla ei pötkitä pitkälle. Siispä tarvitaan muutakin, ja Hokka-materiaalin ohessa kuultaneen ainakin Blind Channelia. Eikä tarvitse olla suuri tutkiva journalisti uumoillakseen, että esityslistalla lienee se bändin suurin hitti.
Hokan Euroviisuihin vienyt Dark Side on Blind Channelin In the Shadows tai vielä suurellisemmin Stairway to Heaven tai Paranoid, ja paitsi toimintaansa jatkava Blind Channel myös Hokka joutuu elämään kyseisen biisin kainalossa todennäköisesti loppuelämänsä. Miltä tämä ajatus tuntuu?
– Se biisi on tullut vedettyä livenä kolmesataa kertaa, ja mulla on siihen jännä suhde, Hokka sanoo.
– Tajuan, että se on tavallaan aikansa kuva, sellaisen naiivin nuoruusuhman kuvaus, ja turha on sitä on mitenkään yrittää peitellä. Se on sympaattinen kappale, tietynlainen meemi. Se on myös biisi, joka mahdollisti sen, että olen ammattimuusikko. Olen loppuikäni kiitollinen siitä, että se tuli aikoinaan tehtyä.
Hokka kertoo Dark Siden syntyneen kesällä 2019 ”festarien jälkeisissä sekavissa tiloissa” hiphop-raidaksi, ja alkujaan kappaleen nimi oli Sex & the Suicide. Kun aihio päätyi Blind Channelin työstöön, laulajakollega Moilanen muokkasi otsikon nykyiseen muotoonsa, koska piti alkuperäistä nimeä hieman turhan rajuna. Myös kokonaisuus koki muodonmuutoksen, vaikka Hokka sanoo olennaisten elementtien olleen mukana jo alkuperäisellä demolla.
Kuinka ollakaan, Pauli Rantasalmi uitti kultasormeaan jo tässä sopassa. Kaksikko oli tavannut ensi kerran festareilla kesällä 2018, ja varsin pian sen jälkeen Hokka kaipasi mielipidettä Blind Channelin uusista sävelistä.
– Soitin Dark Siden demoa Paulille joskus 2019 tai 2020, ja hän ehdotti, että biisin lopussa pitää tulla kahdesti se ’I’m living that life on the dark side’, Hokka kertoo. – Pauli ei ole koskaan saanut siitä mitään krediittiä tai teostoa, mikä vähän harmittaa.
Siispä täytyy yrittää tehdä uusi vastaava. Tiedä vaikka Via Miseria V -albumille ympättäisiin biisi nimeltä Shadow Side.