Arvaamaton alkoholisti, äreä toimittajan painajainen ja loistava muusikko – listaamme 10 asiaa, joista Mark E. Smith muistetaan

Montecruz Foto

Teksti: Markku Roinila

Mark E. Smith, The Fallin perustaja ja ainoa pysyvä jäsen, kuoli 24. tammikuuta 60-vuotiaana. Smithin kohtaloksi koituivat muun muassa hengitystien komplikaatiot.

Smith oli elämää suurempi hahmo, brittiläisen indiehengen ruumiillistuma, eikä häntä voi helposti paketoida nekrologiksi. Siksi Markku Roinila kertoo, mitkä ensimmäiset kymmenen asiaa hän muistaa tästä rakastetusta kulttihahmosta.

Känkkäränkkä

Englannissa on ilmaisu ”grumpy old man”, jota kuvaamaan on tehty kirjoja ja tv-sarjakin. Mark E. Smith on tämän ilmiön ruumiillistuma, haastattelijan painajainen. Tiedättehän: kaljabaarin nurkkapöydässä istuva nuhjuinen hahmo, joka ärisee kaikelle sivaltaen välillä murhaavasti, välillä liioitellen ja usein syyttä suotta kaikkea häntä ympäröivää. Mark E. Smith oli vähän kuin engelsmannien Jörn Donner, indiesetä, joka puuhasteli sanoitustensa ja papereidensa kanssa pubissa kuin kotonaan. Kerran Smith, Manchester City-jalkapallojoukkueen vakaumuksellinen kannattaja, kutsuttiin BBC:n studioon lukemaan urheilutuloksia. Kun häneltä kysyttiin suosikkijoukkueen senpäiväisestä suorituksesta, Smith murisi: ”Toivotonta, kuten aina”.

The Falin keikoilla saattoi tapahtua kaikenlaista. Esimerkiksi vuonna 1998 Smith pääsi putkaan hyökättyään kosketinsoittajansa kimppuun.

Renegade

Miehen luonteen huomioon ottaen onkin perin rattoisaa lukea hänen omaelämänkertaansa Renegade (2008), joka koostuu paitsi kaiken haukkumisesta myös fiksuista ajatuksista ja vahvasta itseironiasta. Hän sanoo esimerkiksi, että ongelma miesten muodostamissa bändeissä on se, etteivät he ymmärrä Smithin musiikkia, sillä heidän aivonsa eivät voi käsittää, että biisissä voi olla vain kolme sointua tai vähemmän. Melkein joka sivulta löytyy jotain muistettavaa. Todistan väitteeni: Avasin umpimähkään sivun 132, ja sieltä löytyy seuraava kirjoitus (en yritäkään kääntää): ”I mean, if you’re dying and somebody plays you a track by The Police it’s not going to stimulate you or console you, is it?

Fraseeraus

Hit the NorTH. Couldn’t Get AheAD. Big New PrinZ. Mark E. Smithin jäljittelemätön laulutapa jaksaa viehättää aina vain. S-e-l-v-ä-n lopputavun vastapainona voi olla epämääräistä yninää ja mutinaa, mutta tarpeen tullen Smith laulaa kyllä ihan hyvin. Kuunnelkaapa vaikka kantri–rockabilly-pala Rollin’ Dany.

Erottuvuus

The Fallista on vaikea erehtyä. Ilman lauluraitaakin The Fall kuulostaa aina vain itseltään, siitäkin huolimatta, että vaikutteet tulevat hyvin monelta eri suunnalta ja soittajat vaihtuvat taajaan. Yhtyeestä löytää yhtymäkohtia vanhaan 1950-luvun rock’n’rolliin, garagerockiin, progeen, krautrockiin, elektroniseen musiikkiin, ehkä jopa punkiin – vaikkei Smith sitä välttämättä itse tunnustaisikaan. On kuitenkin totta, että Smith perusti The Fallin nähtyään Sex Pistolsin sillä legendaarisella Manchesterin-keikalla vuonna 1976, minkä seurauksena lähtivät käyntiin myös The Buzzcocks, Joy Division ja myöhemmin Magazine ja The Smiths. The Fall kuulostaa toisinaan banaalilta, toisinaan rähjäiseltä, joskus sofistikoituneelta. Ja kyllä Smithillä taiteellistakin kunnianhimoa piisasi, kuten Michael Clarken kanssa yhteistyössä syntynyt anarkistinen baletti I am Kurious Oranj osoittaa. Bändin ykkösfani John Peel sanoi: ”Always different, always the same.

Kokoonpano

The Fall perustettiin vuonna 1976, ja se hajosi 24. 1. 2018. Tai ainakin niin pitäisi olla. Sillä asia on niin kuin Mark E. Smith on sanonut: ”Vaikka bändissä olisi vain minä ja mummosi soittamassa bongoja, se olisi silti The Fall”. Muita jäseniä on kyllä riittänyt. Yhteensä The Fallissa on soittanut 66 muusikkoa, ja studioleyyjäkin on tullut kolmisenkymmentä. Usein Fall-muusikolle on näytetty ovea ennen kuin vuosi on tullut täyteen, joten luutumisesta bändiä ei ainakaan voi syyttää.

Singlemenestys

The Fallin levyt voivat olla epätasaisia, ja yleisesti ottaen heidän musiikkinsa on aika kaukana valtavirrasta. Silti bändillä on paljon upeita singlebiisejä, joita voi katsastaa vaikka 458489-kokoelmalta, joka kattaa vain viiden vuoden singlejen A-puolet. Mutta mitä biisejä! Cruiser’s Creek, Living Too Late, Hit the North, Big New Prinz, Jerusalem… Indielistoilla juhlivat aiemmin myös sellaiset mestariteokset kuin Totally Wired, How I Wrote “Elastic Man” ja Kicker Conspiracy.

Coverit

The Fallilla on myös paljon hienoja versiointeja vanhoista kappaleista, joissa Smithin omintakeinen laulu toimii yllättävän hyvin. R. Dean Taylorin Ghost in My House ylti jopa top 30 -listalle, mutta myös Kinksin Victoria ja The Other Halfin klassinen garagerymistys Mr. Pharmacist ovat herkkuja. Jälkimmäisessä Smithin laulu vetää räkäisyyden suhteen hyvinkin vertoja John Lydonille ja Sid Viciousille.

Keikat

Mark E. Smith oli alkoholisti, ja siksi keikkojen taso saattoi vaihdella paljon. Itse bändi saattoi soittaa vallan mainiosti, mutta nokkahahmo mutisi sanoituksia sinne päin tuoppipäissään. Toisaalta parhaimmillaan Smith ja hänen bändinsä saattoivat olla erittäin vakuuttavia – soittotaidon suhteenhan The Fall on aina ollut varsin pätevä. Keikoilla saattoi tapahtua myös kaikenlaista, vaikka yleensä bändi keskittyi soittamiseen ja Smith messuamiseen. Esimerkiksi vuonna 1998 Smith pääsi putkaan hyökättyään kosketinsoittajansa kimppuun.

Vaimot

Mark E. Smith on mies, jonka mielestä perhe, joka soittaa yhdessä, pysyy yhdessä. Niinpä hänen vaimonsa ja tyttöystävänsä ovat useimmiten olleet The Fallin jäseniä. Tunnetuin on ilman muuta Rickenbacker-kitaraa käsitellyt amerikkalainen Brix Smith 1980-luvulla, joka yritti väistämättömien potkujen (ja avioeron) jälkeen soolouraakin. Myös Smithin leski Elena Poulou soitti kosketinsoittimia The Fallissa vuoteen 2016 saakka, kunnes hän kaavasta poiketen erosi itse bändistä.

Huumori

The Fall ja Mark E. Smith voivat ensi katsomalta vaikuttaa totisilta änkyröiltä. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. The Fallin musiikki, biisien lyriikat ja Renegade-kirja ovat täynnä mustaa huumoria, joka pelaa sarkasmilla ja absurdilla kuvastolla. Garbage-yhtye sai kokea tämän, kun huomasi ilokseen Smithin yleisön joukossa. Hymy hyytyi, kun keikan jälkeen hän kertoi mielipiteensä medialle: ”Se oli kuin maalin kuivumisen katsomista.” Mainio esimerkki smithiläisestä huumorista on varhainen kappale Fit and Working Again. Biisin otsikko ja sen esitystapa ovat nimittäin aivan riemukkaalla tavalla ristiriidassa keskenään. Kun Smithiltä kysyttiin viimeisessä haastattelussa, kenet hän haluaisi näyttelemään häntä itseään elämänkertafilmissä, vastaus kuului: ”Kääpiön. Pidän sellaisista asioista.”