Arvio: David Gilmourin Live at Pompeii sulattaa skeptikonkin sydämen – mukana kenties hienoin Comfortably Numb -versio koskaan

Millainen on Pink Floyd -kitaristin uusintavierailu Pompeiin raunioille? Jean Ramsay kävi katsomassa.

Sarah Lee

Teksti: Jean Ramsay

David Gilmour
Live at Pompeii
Tennispalatsi 3
13.9.2017

Vanhempi fani suhtautuu tahtomattaankin tähän hieman varauksellisesti. Siinä missä Gilmour on aiemmin ratsastanut tyylikkäästi ikonisen emobändinsä haamulla, on uudella julkaisulla hieman liian monta ilmeistä Pink Floydin hittiä.

Julkaisulla on jopa täysin identtinen nimi kuin sillä emoyhtyeen kuuluisalla livelevyllä ja elokuvalla. Muuta yhteistä niillä ei ole – paitsi, no, yksi muusikko ja yksi kappale: David Gilmour ja One of These Days.

Siinä missä Gilmourin Live at Pompeii on kaikesta huolimatta periaattessa konserttielokuva – toki vaikuttavassa maantieteellisessä ja historiallisessa paikassa kuvattu sellainen – oli alkuperäinen Live at Pompeii (1972) eräänlainen Pink Floydin suurudenhulluuden kulminaatiopiste. Siinä missä nyt on lava ja yleisöä, oli vuonna 1970 vain neljä muusikkoa ja tekninen henkilökunta, amfiteatterin mukaisesti ympyrään asettuneena.

Tulivuorenpurkauksen alle hautautuneessa kaupungissa aika seisoo tavalla, johon Floydin oli helpompi asettua kuin kenenkään muun aikalaisensa. Heidän musiikkiinsa kurottaa ajan ulkopuolelle, pyramideihin ja avaruuteen, tulivuoren magmaan ja alkumereen, prisman tuolle puolen.

Amfiteatterin tyhjyydessä resonoi paikan henki, taivaalta satanut kuolema ja se autius, joka oli jäänyt jälkeen. Tilalla ja kaiulla on tärkeä rooli Pink Floydin musiikissa, onhan yhtyeen keskipisteessä alkuperäisen johtohahmon Syd Barrettin muotoinen tyhjiö.

Yksi 1970-luvun rockmusiikin keskeisiä hetkiä on David Gilmour lootusasennossa, yläruumis paljaana ja rasvainen pitkä tukka korvien taa jemmattuna, painimassa Popmpein amfiteatterin hiekassa mustan Stratocasterinsa kanssa, loihtien ilmoille lokkien kirkunaa ja muita luonnonvoimien ääniä.

Kappale on Echoes, Pink Floydin musiikkipainotteinen kulmiaatiopiste. Se sisältää kaiken, mikä yhtyeessä oli soitannollisesti poikkeuksellista: Gilmourin ja kosketisoittaja Richard Wrightin dialogi kappaleen keskivaiheen kliimaksissa on yksi hienoimpia progressiivisen rockin hetkiä, yhtyesoiton innovatiivista juhlaa.

Pink Floydia ei enää ole. Nämä ovat vain kaikuja. Tästä syystä niissä kuuluu niin nostalgia, ylpeys, pettymys kuin raivokin.

Gilmourille pisteet, ettei mies ole lähtenyt edes yrittämään Echoesia nyt toisella kertaa. Se osoittaa kunnioitusta vuonna 2008 kuolleelle Wrightille, jonka kaikuluotaimenomainen alkunuotti on koko kappaleen sävellyksellinen lähtöpiste.

Wright soitti kappaleen viimeisimmällä (ja kenties viimeisellä) versiolla, Gilmourin edellisellä livelevyllä Live in Gdansk (2008), ja etenkin kappaleen klimaattisessa kitaran ja urkujen dialogissa oli aivan toisenlaista tulta ja raivoa kuin tarunomaisella levyversiolla.

Pink Floydia ei nimittäin enää ole. Nämä ovat vain kaikuja. Tästä syystä niissä kuuluu niin nostalgia, ylpeys, pettymys kuin raivokin.

Sitä on myös tämä konsertti ja konserttielokuva, ja näillä tehoilla Gilmourkin tässä pelaa.

Settilistalla on kymmenen Pink Floydin kappaletta, ja niitä on ripoteltu alkuun sellaisiin paikkoihin setissä, että yleisö jaksaa huomattavasti mielenkiinnottomammat Rattle That Lock -levyn (2015) kappaleet, jonka kiertueelle tämäkin heinäkussa 2016 filmattu konserttipari sijoittuu.

Mukaan on päässyt edellisestä, vuonna 1970 filmatusta ikonisesta esiintymisestä vain sisäänheittäjän roolissa ollut instrumentaali One of These Days, joka on monessa mielessä niin Pompeii-liven kuin Meddle-albumin (1971) konseptuaalisesti heppoisinta osastoa – periaatteessa pelkkä junnaavan bassoriffin ympärille kyhätty jami. Gilmourin soolot ovat siinä pääosassa, ja siinä mielessä se on looginen valinta.

Gilmourin erinomaisen bändin soittaman kappale on kuitenkin hengästyttävä juggernautti. Voi miltei unohtaa pahasti ukkoontuneen Guy Prattin soittavan bassoriffiä peukullaan.

Varsinaiseen livelevyyn verrattuna elokuvaversiosta on jätetty pois kuusi kappaletta: soololevyiltä neljä (Faces of Stone, The Blue, Today, On an Island) ja Floydin ajoilta kaksi (Money, Fat Old Sun). Dramaturgia toimii, eikä näitä jää kaipaamaan.

Muutenkin puhtaasti paperilla opportunistiselta vaikuttanut settilista näyttäytyy käytännössä mietittynä ja tyylikkäänä – ja ennen kaikkea perusteltuna. Richard Wrightin bravuurisävellystä The Great Gig in the Skyta seuraa kosketinsoittaan muistolle tehty A Boat Lies Waiting. Siirtymät kappaleista ja aikakaudesta toiseen ovat kauniita ja harmonisia.

Hieman yllättäen verevämmin toimii Watersin jälkeinen Floyd-materiaali kuten High Hopes, What Do You Want From Me, Coming Back to Life ja Sorrow. Pakollisista klassikoista maininnan arvoinen on Shine on You Crazy Diamond, jossa Gilmouria tukee hienosti maineikas sessio- ja kiertuepianisti Greg Phillinganes.

Kokemus on niin vaikuttava, että Tennispalatsissa yleisö puhkeaa spontaaneihin aplodeihin.

Alkuperäisellä levyllä soottanutta Dick Parryä ei ole saatu soittaamaan kappaleen klimaattista saksofonisooloa (hyvän toisinnon esittää nuori Joao Mello), vaikka Parry vieraili Live in Gdansk -soololevyllä. Mikä lienee selitys.

Monessa mielessä Live in Pompeii on parannettu versio Live in Gdanskista: kuva on terävämpää ja vaikuttavampaa, kappalemateriaali sekoittaa uutta ja vanhaa, kuvaus ja leikkaus ovat teknisesti aivan toisella tasolla.

Haamuja on mukana, lisää tyhjyyksiä: Wright, Parry, Manzanera… Kenties Gilmour viittaa voimakkaimmin juuri näihin hahmoihin esitellessään kappaletta A Boat Lies Waiting mainitsemalla ne kummitukset, joita amfiteatterissa jyllää. Ei pelkästään gladiaattorit, vaan hieman myöhemmin kaatuneet taistelijat.

Vaikka teatteriin on kävellyt skeptisenä, kävelee sieltä ulos vaikuttuneena Gilmourin vilpittömyydestä ja kunnioituksesta materiaalia sekä yksityiskohtia kohtaan. Kokemus on niin vaikuttava, että Tennispalatsissa yleisö puhkeaa spontaaneihin aplodeihin.

Nipottajan tiukka ilme sulaa viimeistään Comfortably Numbin räjyttäessä tajunnan. Entisen Allman Brothers -urkuri Chuck Leavellin kanssa vedetty versio saattaa olla tämän ikonisen kappaleen hienoin versio koskaan.

Vaikka miksaus on selvästi tehty kotiteattereita varten (laulu on suhteettoman kovalla), kannattaa elokuva silti katsoa teatterissa. Pohjaavathan elokuvateatterimme antiikin amfiteattereihin, jos nyt jotain historiallisia kertoimia haluaa miettiä. Ja high definition -kuva todella pääsee oikeuksiinsa isolla kankaalla.

Elokuvaa esitettiin maahantuojan, “event cinemaan” erikoistuneen StoryHillin ja Finnkinon yhteistyönä 20 paikkakunnalla. Kaikki pääkaupunkiseudun neljä näytöstä olivat loppuunmyytyjä. Tänään torstaina on lisänäytöksiä joillain paikkakunnilla, ainakin Tennispalatsissa, joten mattimyöhästen on hyvä tarkastaa asia Finkkinon nettisivuilta.

Levy julkaistaan eri formaateissa 29.syyskuuta.