Keikkajäynät: Kun Zen Cafe valmisti Kotiteollisuudelle ”leivoksia” ja suorastaan pakotti maistamaan

Se ei varmaan tule monellekaan yllätyksenä, että Kotiteollisuuden keikoilla on sattunut ja tapahtunut kaikenmoista – myös keikkajäynien saralla. Jouni Hynynen kertoi Soundin Velikullat-juttusarjaan muutamia valikoituja paloja orkesterin pitkän taipaleen varrelta, ja tarinat vahvistavat sitä mielikuvaa, mikä sarjamme edellisistäkin osista on muodostunut: bändien kannattaa olla tarkkana tekniikkapuolen työläisten kanssa, sillä sieltä se ruoska armottomimmin sivaltaa.

Kotiteollisuus pitää kesäkuussa keikkataukoa, mutta 2. heinäkuuta yhtye palaa taas lavalle Lemillä Jakosalmen lavalla. Festaripuolella orkesterin voi nähdä kesän mittaan ainakin Korian Pioneerifestivaalilla 15.7. ja Ilosaarirockissa 16.7. Bändi on heinä–elokuussa sangen ahkerasti tien päällä, joten katso tarkemmat keikkatiedot yhtyeen verkkosivuilta.

Kuva: Ville Juurikkala
Kuva: Ville Juurikkala

”Meillä oli Zen Cafen kanssa aikoinaan tapana jättää festarikeikoilla toisillemme lahjoja, koska olimme aina samoilla festareilla ja samoilla lavoilla peräkkäin tai ainakin peräkkäisinä päivinä. Ruisrockissa satuimme olemaan samana päivänä peräkkäin, me ensin ja Kahvila meidän jälkeen. Kahvilan basisti Nylander oli ’leiponut’ meille sydämen muotoisia, vaaleanpunaisia hyydykkeitä ja tarjosi niitä meille, suorastaan pakotti maistamaan.

Kesken jonkun biisin kahden monitorin vierestä vedettiin tekniikan poikien toimesta mustat kankaat pois ja niiden alta paljastui läppärit, joissa pyöri homopornoa.
– Jouni Hynynen

Mehän maistettiin. Pian selvisi, että ne oli tehty Koskenkorva-nimisestä aineksesta. Söin niitä kaksi ja havahduin CMX:n keikkabussista matkalla Turun keskustaan kiitellen samalla jotain yläkerran hahmoa siitä, että ’leivokset’ oli tarjoiltu vasta keikkamme jälkeen.

Kotiteollisuudella oli jonkun kiertueen viimeinen keikka Jyväskylän Lutakossa. Homma meni perinteisen kaavan mukaan, asiat tuntuivat luistavan. Menimme lavalle ja aloimme leipoa, meininki oli hyvä. Kesken jonkun biisin kahden monitorin vierestä vedettiin tekniikan poikien toimesta mustat kankaat pois ja niiden alta paljastui läppärit, joissa pyöri homopornoa. Saatana, se oli hurjaa jyystöä, aikuiset miehet porasivat toisiaan perseeseen! Meni sitten sen biisin loppuosa vähän puskiin, mutta se nyt ei ollut minulta ensimmäinen, eikä edes viimeinen kerta.

Tämäkin oli jonkun kiertueen viimeinen keikka, paikka oli niinkin legendaarinen kuin Lieksa. Jengiä oli saatanasti, alkunauha soi, valomies ampuu savua lavalle, meininki on mystinen. Kävelemme lavalle, mutta haara-asennot jäävät ottamatta, sillä Sinkkonen joutuu availemaan kiireen kanssa yhteen teipattuja rumpukapuloitaan ja Hongisto virittelemään liian tiukalla olevaa bassohihnaansa. Minä nauran vieressä kippurassa, sillä minulla on kaikki hyvin. Tietenkin ajattelin, että tekniikan hahmot pitävät minua niin kovana jätkänä, etteivät uskalla tehdä minulle mitään.

Vihdoin kaikki on hyvin, jätkät saavat hommansa haltuun juuri ennen alkunauhan loppua ja polkaisemme Meren mutaa -biisin tulille. Kun alan laulaa intron riffin jälkeen, tajuan, että ääneni kuulostaa aivan Mikki Hiireltä. Siis vielä enemmän kuin normaalisti. Kyrpä lyheni saman tien kymmenellä senttillä.”