Viime vuoden marraskuussa levybisnes pidätti henkeään. Sitten se päästi ison, lannistuneen pierun.
Vuosi sitten ilmestyi Spice Girlsin odotettu Greatest Hits -kokoelma. Siihen kohdistetut toiveet hipoivat taivaita, mutta levy sukelsi. Alle kaksi miljoonaa myytyä kopiota jätti valtavan loven EMIn taloussuunnitelmaan.
Spice Girlsin kokoelman julkaisua oli rakennettu pitkään ja huolella. Jo kesäkuussa tiedotettiin, että ennen joulua tytöt rynnistävät maailmankiertueella. Kun kiertueliput tulivat myytiin, ne suorastaan revittiin käsistä.
Greatest Hitsin kansikuva paljastettiin noin kaksi kuukautta ennen kappalelistaa. Samalla kerrottiin, että sen S-P-I-C-E-kirjainten luomiseen oli käytetty oikeita jalokiviä. Meripihkasta muodostettu S symboloi Victoriaa, rubiineista muodostettu P symboloi Emmaa, timanteista muodostettu I symboloi Mel C:tä, safiireista muodostettu C symboloi Geriä ja smaragdeista muodostettu E symboloi Mel B:tä. Fantastista!
Kaikista markkinointiponnistuksista huolimatta jokin meni pahasti vikaan. Levy myi odotuksiin nähden kehnosti. (Ilmeisesti ystävyyskään ei ollut ikuista, sillä kiertueen viimeiset keikat peruutettiin epämääräisiin “perhesyihin” vedoten.)
Toinen viime joulun suuri pettymys oli Bob Dylanin Dylan-kokoelma. Komeanenäisen känisijän koko uraa luodannutta pakettia yritettiin myydä formaatissa jos toisessakin. Eipä vaan käynyt pyydykseen toivotulla tavalla. Ei, vaikka kolmen cd:n versiota parempaa Bob Dylanin peruskurssia ei taida olla olemassakaan.
Lähes kaikille tänä jouluna julkaistaville kokoelmille tulee käymään yhtä huonosti kuin Spice Girlsille ja Bob Dylanille, usein pettymyksen mittakaava vain on pienempi. Yrittäjiä on paljon, mutta tilaa markkinoilla rajallisesti. Christina Aguilera, Boyzone, Simply Red, The Smiths ja niin edelleen – jotkut tulevat taatusti hämmästymään vetovoimansa vähyyttä.
Suomessa Jonna Tervomaan Lemmikit-kokoelma on esiintynyt albumilistalla vaisusti. Voidaan siis puhua flopista, jos se ei intoudu joulumyynnin myötä uuteen nousuun. CMX:n ja Hanoi Rocksin hittipakettien kohdalla kysyntä ja tarjonta saattavat kohdata paremmin. Don Huonojen parhaatkin on taas kerran kerätty yksiin kansiin, mutta tokkopa Von Hertzen Brothersin suursuosio sitä kovin kummaan lentoon siivittää.
Hyvän ja huonon kokoelman välinen ero on yhtä suuri kuin hyvän ja huonon pizzan. Levy-yhtiöt ovat kuitenkin tajunneet, että joulumarkkinoilla sillä ei ole merkitystä. Kukapa nyt siinä hysteriassa pysähtyisi hetkeksikään miettimään, mitä ostaa. Siksi joka jouluna julkaistaan tyylikkäiden parhaiden lisäksi kaikenlaista kuraa.
Suurin osa kokoelmista ilmestyy loppuvuodesta – siis vuoden viimeisen neljänneksen kirjanpitoa kaunistamaan. Kokoelmien tekeminen on levy-yhtiöille halpaa, joten jättipotin osuessa niiden tuotto on muhkea. Nykyisin jättipotteja vaan osuu kohdalle entistä harvemmin. On hankala kuvitella, että tänä jouluna tuupataan kauppoihin yhtään Abban Gold – Greatest Hitsin tai The Eaglesin Greatest Hits (1971-1975) -kiekon kaltaista klassikkoa ja kestomyyjää.
Tuskin kenenkään nykytähden kokoelmastakaan on joulun myydyimmäksi levyksi. Se tuntuu ristiriitaiselta, sillä iso musiikkibisnes kiertyy koko ajan tiiviimmin yksittäisten biisien, mahdollisten hittien ympärille. Kaiken lisäksi nykyisin “hittimusiikkia” – sitä kaikkein lahjattominta paskaa, mihin suuryhtiöt tarttuvat kuin hukkuneet pelastusrenkaaseen – tulvii koko ajan joka tuutista. Voisiko kyse siis olla yliannostuksesta?
Entä mitä tällä kaikella on tekemistä Bob Dylanin kanssa? Eihän Dylania kuule enää missään. Niinpä.