Manna äänitti kolmannen levynsä Los Angelesissa maineikkaan Alain Johannesin kanssa. Uudella Shackles-albumilla tumma taiderock soi vahvasti ja itsevarmasti.
MANNA SAAPUU PAIKALLE mustalla polkupyörällä. Hänen ranteessaan helisee isoja koruja. Manna riisuu ne pois, koska rannerenkaat ovat vain kuvausrekvisiittaa. Ne eivät viittaa hänen kolmannen albuminsa nimeen. Kyse on toisenlaisista kahleista.
Mariam Jäntiksi ristitty nainen on tulossa toisesta haastattelusta. Italian Vogue-lehteen tehdään juttua helsinkiläisistä taiteilijoista ja heidän tyyleistään. Mannaa kuvattiin ajamassa pyörällään ympäri toria.
Nuorempana algerialais-suomalainen Manna teki mallin töitä. Hän kuitenkin lopetti ne ensimmäisen albumin (Sister, 2007) julkaisun alla.
Vaikka ensialbumin ilmestyessä Manna oli jo kolmekymppinen, hän on aina puuhaillut musiikin parissa. Ensin oli vuorossa Suzuki-koulu, jossa opeteltiin soittamaan pianoa ja laulamaan korvakuulolta. Sitten tulivat perinteiset pianotunnit ja kuorolaulu. Viikkorahat tietenkin käytettiin levyihin.
Myöhemmin tulivat muun muassa yksinlaulutunnit, musiikkiopistot ja musiikkiteatterin opiskeleminen Aleksanterin teatterissa.
– Mulla oli kovasti musiikillisia haaveita, mutta mulla ei ollut rohkeutta toteuttaa niitä. Kieltäydyin aina kaikista bändeistä ja taustalaulupyynnöistä. Opiskelin kovasti, mutta kun olisi pitänyt mennä ihmisten eteen tekemään jotain, niin keksin aina syitä olla menemättä.
Mannan yhteydessä tuodaan usein esiin hänen isoveljensä, muun muassa Lamassa ja Smackissa soittanut Harri ”Rane Raitsikka” Jäntti. Manna kertoo joutuneensa miettimään veljen vaikutusta musiikin pariin ajautumisessa. Sisaruksilla on kuitenkin kaksitoista vuotta ikäeroa. Rane myös muutti Amerikkaan, kun Manna oli vasta alakoulussa.
– Kyllä me kesällä käytiin katsomassa Kaivarin konsertteja tai jossain muualla Smackin juttuja. Siinä mielessä se oli arkipäiväistä, mutta myös jännittävää ja kiehtovaa. En mä silloin kuitenkaan ajatellut, että tuosta mä otan esimerkkiä. Mulla on ollut ihan oma elämänkaari.
– Olin aika yksinäinen lapsi. Olin paljon kahdestaan mun äidin kanssa. Äiti teki koko ajan töitä ja mä viihdytin itseäni kuuntelemalla musiikkia. Siitä tuli sellainen oma maailma. Musta tuntuu, että teen yhä musiikkia vähän sillä kulmalla. Teen kauhean yksin. En halua perustella tekstejäni ja haluan pitää kiinni omista jutuista. On tärkeää, että musiikki on syntynyt aidosti ja jostain tunteesta. Musa on mulle kauhean oma ja parantava juttu.
SISTER-DEBYYTILLÄ AINOASTAAN levyn nimibiisi oli Mannan säveltämä ja sanoittama. Muualla häntä auttoivat Joel Melasniemi, The Soundtrack Of Our Lives -yhtyeen jäsenet sekä entinen aviomies, HIM-kitaristi Mikko ”Linde” Lindström.
– Ensimmäisellä levyllä aloitin aika hissukseen. Mulla oli vain pieni alue, jonka hallitsin. Siitä olen mennyt eteenpäin. Nyt mulla on jonkin verran itseluottamusta.
– Ekalla levyllä kirjoitin sanoja ja lauloin. Ne sanat on edelleen mulle tosi tärkeitä ja seison niiden takana. Olen iloinen, että olen ollut niin rehellinen niissä teksteissä.
– Sen levyn nimibiisi oli mun säveltämä ja siitä mä jotenkin koin, että miksi en tekisi seuraavalle enemmän. Ajattelin, että aloitan rauhallisesti, että ei mun tarvi koko levyä tehdä. Jotenkin ne biisit sitten vaan tulikin. Kun aloitin tekemään, niin se onkin tuntunut hirveän luontevalta.
Manna leikkii paksuilla tummilla hiuksillaan, palmikoi ja avaa niitä vuorotellen. Hän jatkaa pohtimista, miksi oli aluksi niin arka esiintymisen ja oman musiikin tekemisen kanssa.
– Ennen kaikkea se oli itsetuntokysymys. Siihen liittyi jonkinlainen riittämättömyyden tunto. Toisaalta mihinkään ei voi päästä, jos ei ota ensimmäistä askelta. Ensimmäinen askel on usein pelottavin ja vaikein. Siinä on aina epäonnistumisen riski. Ihmiset voi tykätä tai ne voi teilata ihan täysin. Tavallaan olet turvassa niin kauan, kun et ota sitä ensimmäistä askelta. Pitkään aikaan mulla ei ollut voimia asettautua esille.
– Sama pätee kaikkiin asioihin. Mistä tahansa haaveista puhutaan, niin ensimmäisen askelen ottaminen vaatii eniten rohkeutta. On myös hirveän tärkeätä ymmärtää, että ei voi mennä suoraan mihinkään. Asioiden valmistumisessa ja edistymisessä on monta vaihetta. Se pätee kaikkeen siivouksesta ihmissuhteisiin.
Musiikkia tehdessä muiden levyjä vahvempina inspiraation lähteinä toimivat elokuvat ja kirjat.
– Ne aiheuttavat jollain tavalla vahvempia elämyksiä. Niihin maailmoihin menee eri tavalla sisään ja niistä on helpompi kirjoittaa.
– Mulle melodiat tulevat usein parhaiten liikkeessä, silloin kun niitä ei pyri hakemaan tietoisesti. Vaikka kävelyllä ja junassa ajatukset tuntuvat menevän jollekin eri taajuuksille. Odottelu tai sellainen, ettei pyri mihinkään saattaa olla tosi puhdas ja hedelmällinen tila. Usein asioihin löytyy ratkaisu, kun niillä ei mieti päätänsä puhki.
– Melodiat ovat mulle tärkeitä. Ne on mun musiikissa se ihmisystävällinen elementti. Soundeissa tykkään, että on jänniä juttuja ja tasoja. Siellä on kaikenlaista kokeilua. Esimerkiksi pienet noise-elementit ja rosoiset soundit tuo kokonaisuuteen tietoisesti sellaista häikkää, joka tekee siitä kiinnostavamman. Tuotannossa mietin aina siltäkin kulmalta, että haluan tuoda kokonaisuuteen yllättäviä ja itsellenikin uusia elementtejä.
MANNA TEKI JO Songs Of Hope And Desire -albumilla (2009) itse niin musiikin kuin sen tallentamiseen liittyvät päätöksetkin. Tuottamisapuna hänellä oli Mikko Joensuu, joka myös soitti levyn kaikki kitarat.
Tumman ja tunteellisen taiderockin perinnettä jatkavalla Shackles-levyllä hän tavallaan menee vielä pitemmälle. Sen julkaisee Mannan oma Lumikki Records – häntä kutsuttiin lapsena Lumikiksi – kautta. Suomessa Shackles ilmestyy Sony Musicin kautta ja tarkoitus on lisensoida levyä eteenpäin alue kerrallaan.
– Sinänsä ei ole yhtään arvokkaampaa, että tekee enemmän itse. Ei sitä kuulijat niin ajattele. Silti musta tuntuu, että usein naisia katsotaan yhä sellaisesta perspektiivistä, että ne eivät tee tarpeeksi itse, jos vain laulavat. On helpompi ajatella, että takana on joku, joka vetelee naruista. Jos mä luen itsestäni lauseen, että joku rakentaa musta jotain, niin mulla nousee karvat pystyyn. Kukaan ei rakenna paitsi minä itse. Mitään ei tapahtuisi ilman mua.
– Ei ole mitään oikeaa ja väärää tapaa tehdä musiikkia. Jokainen tekee, miten haluaa tehdä. Se ei määritä taiteen arvoa. Jokaisella on omat lähtökohdat ja tavat. Vaikka mulle on tärkeää myös säveltää ja sanoittaa, joillekin riittää se, että laulaa. Elvis ei tehnyt yhtään kappaletta, mutta aika monet pitävät hänen tulkinnoistaan. Se on hänen taidettaan.
– Teen itse lopulliset päätökset joka kohdassa. Se on todella uuvuttavaa. Olenkin haaveillut, että teen seuraavaksi jonkun projektin, missä joku muu säveltää ja mä laulan. Mulla on ollut haaveena tehdä ranskankielinen levy, sillä se on mun ja isäni välinen kieli. Me ollaan Kerkko Koskisen kanssa sellaista suunniteltu, hän säveltäisi ja mä sanoitan ja laulan. Se olisi ihan eri juttu kuin omat levyt. Sellainen elokuvallisuus siinäkin olisi, mutta jatsimpi ja orkestroitu.
SHACKLES-ALBUMI ÄÄNITETTIIN pääosin toukokuussa Los Angelesissa. Mukana säilyi myös joitain Helsingissä purkitettuja, demoksi tarkoitettuja juttuja.
Hyvätasoiset demot Manna teki yhdessä Mikko Joensuun kanssa. Yhdysvalloissa äänityksiä valvoi Queens Of The Stone Agessa soittanut ja lukuisia rockyhtyeitä tuottanut Alain Johannes. Studiossa Alain ja Manna olivat kaksin – Alain äänitti ja soitti, Manna lauloi ja sovitti.
Mikko ja Alain soittavat liki kaiken levyllä kuultavan musiikin. Heidän lisäkseen mukana pistäytyi rumpali Gene Trautmann, joka soittaa kahdessa biisissä.
– Mun manageri Jonathan Rice oli työskennellyt Alainin kanssa jossain projektissa. Kun rupesin miettimään tuottajaa tälle levylle, niin mulle ei tullut mieleen ketään. Hän sitten ehdotti Alainia. Nimi ei sanonut mulle mitään, joten kävin kuuntelemassa kaikkea, mitä se oli tehnyt. Totta kai olin vaikuttunut. Alain on tehnyt ihan mielettömän laajasti musiikkia.
– Sitten Jonathan lähetti mun demoja hänelle kuultavaksi ja kyseli, että kiinnostaako tämmöinen. Alain oli tykännyt niistä ja ilmoitti, että jos toukokuussa menen sinne, niin tehdään vaan. Ne eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan, mutta olivat olleet yhteydessä muiden projektien ja artistien puitteissa. Mulla kävi siis hyvä tsägä, että oli tämmöinen ihminen, joka osasi tuoda hänet mun elämään.
Vähintään hyvä tsägä kävi myös Wishing Well -kappaleella kuultavan raspikurkku Mark Laneganin kanssa. Hän nauhoitti omaa levyään samassa studiossa, kuuli Mannan musiikkia ja päätyi mukaan levyllä.
– Alain äänitti Markia samaan aikaan kuin mua. Hän oli äänittänyt ehkä puolet levystään, kun tulin sinne. Ne oli sumplinut sen niin, että Mark tulee takaisin sitten, kun mä lähden. Mulla ei ollut äänitysaikaa kuin 12 päivää.
– Meillä oli äänityksissä yksi välipäivä ja Mark oli silloin käynyt laulamassa omia biisejään. Hän oli silloin kuullut mun ekan singlen Lead Men ja tykännyt siitä kovasti. Alain sanoi, että olisi hienoa, jos Mark laulaisi jossain biisissä. Mark tykkää tosi paljon yhteistyöjutuista ja tekee niitä paljon.
– Ajattelin, että se on vaan sellainen heitto. Sitten se olikin vienyt kaksi mun biisiä kotiinsa ja kirjoittanut oman säkeistön Wishing Welliin. Luulin ensin, että kyse on jostain taustoista, mutta hän halusikin tehdä dueton, missä on oma säkeistö. Se oli mulle täysi yllätys.
Levyn päätteeksi tarjotaan ripaus eksotiikkaa. Viimeisenä kappaleena kuullaan vanha suomalainen kehtolaulu Unilintu.
– Sen idea tuli Alainilta. Se on tehnyt näitä Desert Sessions -levyjä Josh Hommen ja muiden kanssa. Alain ehdotti, että me tehtäisiin keskenämme joku suomenkielinen kappale, mikä on mulle tärkeä jollain lailla.
– Mä olin just päättänyt, että levyn kymmenes biisi ei sovi kokonaisuuteen. Olin diskannut sen ja koin, että yhdeksän kappaletta on riittävästi. Sitten me tehtiin tämä kappale, jota mun äiti on laulanut mulle ja mä olen laulanut mun tyttärelle Olivialle ja joka on sellainen laulu, joka pyörii mun päässä tosi usein. Hahmottelin siihen jotain urkujuttuja ja mietin, että siihen olisi ihana saada sama viba kuin levyllä muutenkin on. Siitä tulikin tosi hyvä lopetuskappale.
KOLMANTEEN ALBUMIINSA LIITTYVIEN odotusten suhteen Manna on realistinen mutta toiveikas.
– Jos olen tehnyt levyn, mistä voin olla ylpeä, niin se on oikeastaan kaikki mitä voin tehdä. Totta kai olisi ihanaa, jos ihmiset löytäisi tämän ja joku ulkomainen levy-yhtiö julkaisisi tämän. Mitä suurempi kuulijakunta kuulee levyn, niin sitä toivottavampaa se toki on, mutta ei se ole sellainen asia, mitä voisi ajatella musiikkia tehdessä. Musa on niin henkilökohtainen ja tärkeä asia, että siitä mä en tingi.
– Maailmaan mahtuu monenlaista musiikkia. Ulkomailla on monenlaista kokeellisempaakin juttua mennyt läpi. Täytyy myös muistaa, että menestys voi olla muutakin kuin sopimus maailman suurimman levy-yhtiön kanssa.
– Olen iloinen jo tästä, missä mä nyt olen. Monta mun haavetta on käynyt toteen. Olen uskaltanut ryhtyä tekemään ja mennyt aika pää edellä juttuihin. Luotan itseeni nykyään. Luotan omaan musiikkiini. Mulla on käsitys siitä, mitä haluan tehdä ja mä uskallan tehdä sen. Ei tämä sen monimutkaisempaa ole.
Teksti: Tero Alanko